Vertaistuki ja oman elämän subjektius

Olen vuosien varrella ohjannut potilaita monenlaisiin ryhmähoitoihin, niin oireenhallintaryhmiin kuin kuntoutuskursseille ja toimintaterapiaryhmiin. Potilaat sanovat aina, että parasta ryhmähoidoissa ovat toiset ryhmäläiset. Monesti tämä palaute tulee harvinaisen suurella lämmöllä sanottuna.

Häpeä omasta tilanteesta lievittyy, kun näkee, että ihan tavallisilla toisilla ihmisillä voi olla samankaltaisia ongelmia kuin itsellä. Vaikka miten periaatteessa tietäisi, että muitakin masentuneita tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavia on, on kuitenkin eri asia kohdata elävä ihminen ja kuulla hänen tarinansa. Ryhmissä jaetaan surua sairastumisesta ja sen vaikutuksista elämään ja ihmissuhteisiin, mutta myös iloitaan omista vahvuuksista. Usein löytyy myös sellaista terapeuttista huumoria, jonka vain samassa tilanteessa olevat voivat kaikessa syvyydessään ymmärtää. Vaikeiden asioiden jakaminen samassa tilanteessa olevien kanssa voi joillekin olla ensiaskel siinä, että uskaltaa näyttää omille ystävilleen myös vähemmän pärjäävää puoltansa.

Osa potilaista suhtautuu epäilevästi ryhmään lähtemiseen. Kynnys voi johtua monesta syystä. Jos ei oikein itselleenkään tahtoisi myöntää, että on sairastunut, voi olla vaikea mennä toteamaan se toisten edessä. Jotkut taas kokevat, etteivät he ylipäätään ole ryhmäihmisiä. Jos oma tilanne on kovasti kriisissä, voi olla, etteivät voimat riitä ryhmässä olemiseen. Ketään ei pidä velvoittaa osallistumaan ryhmään, jos se ei syystä tai toisesta tunnu oikealta. Arkaa rohkaisen kuitenkin kokeilemaan.

Ryhmä voi olla käänteentekevä kokemus toipumisessa ja oman sairauden hyväksymisessä. Eräs kokenut ryhmänvetäjä sanoi, että toisen ryhmäläisen sanomana sairauteen liittyvä tieto on helpompi omaksua ja hyväksyä kuin sama asia ammatti-ihmisen sanomana. Pitkäänkin sairastaneelle saattaa vasta ryhmässä valjeta, että sairastuminen ei olekaan hänen omaa syytään.

Toisten tarinoiden kuuleminen voi antaa perspektiiviä omaan sairauteen. Jollakin voi olla jokin asia vielä vaikeammin kuin itsellä. Uskoisin, että ryhmään osallistuminen vahvistaa myös kokemusta omasta subjektiudesta. Monesti olen nähnyt, että ryhmän myötä ihmiset ottavat ohjat enemmän omiin käsiinsä. Ryhmäläinen ei ole vain passiivinen avun vastaanottaja, vaan vastavuoroinen jäsen, joka voi paitsi saada myös antaa myötätuntoa ja kokea inhimillisen, tasavertaisen jakamisen toisten ryhmäläisten kanssa. Ryhmäläiset eivät ole samanlaisessa epäsymmetrisessä suhteessa toisiinsa kuin potilas on suhteessa lääkäriinsä tai hoitajaansa. He ovat samalla viivalla. Ehkä siinä on jotain terapeuttista sinänsä.