Olen vuosien varrella ohjannut potilaita monenlaisiin
ryhmähoitoihin, niin oireenhallintaryhmiin kuin kuntoutuskursseille ja
toimintaterapiaryhmiin. Potilaat sanovat aina, että parasta ryhmähoidoissa ovat
toiset ryhmäläiset. Monesti tämä palaute tulee harvinaisen suurella lämmöllä
sanottuna.
Häpeä omasta tilanteesta lievittyy, kun näkee, että ihan
tavallisilla toisilla ihmisillä voi olla samankaltaisia ongelmia kuin itsellä.
Vaikka miten periaatteessa tietäisi, että muitakin masentuneita tai
kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavia on, on kuitenkin eri asia kohdata
elävä ihminen ja kuulla hänen tarinansa. Ryhmissä jaetaan surua sairastumisesta
ja sen vaikutuksista elämään ja ihmissuhteisiin, mutta myös iloitaan omista
vahvuuksista. Usein löytyy myös sellaista terapeuttista huumoria, jonka vain
samassa tilanteessa olevat voivat kaikessa syvyydessään ymmärtää. Vaikeiden
asioiden jakaminen samassa tilanteessa olevien kanssa voi joillekin olla
ensiaskel siinä, että uskaltaa näyttää omille ystävilleen myös vähemmän
pärjäävää puoltansa.
Osa potilaista suhtautuu epäilevästi ryhmään lähtemiseen.
Kynnys voi johtua monesta syystä. Jos ei oikein itselleenkään tahtoisi myöntää,
että on sairastunut, voi olla vaikea mennä toteamaan se toisten edessä. Jotkut
taas kokevat, etteivät he ylipäätään ole ryhmäihmisiä. Jos oma tilanne on
kovasti kriisissä, voi olla, etteivät voimat riitä ryhmässä olemiseen. Ketään
ei pidä velvoittaa osallistumaan ryhmään, jos se ei syystä tai toisesta tunnu
oikealta. Arkaa rohkaisen kuitenkin kokeilemaan.
Ryhmä voi olla käänteentekevä kokemus toipumisessa ja oman
sairauden hyväksymisessä. Eräs kokenut ryhmänvetäjä sanoi, että toisen
ryhmäläisen sanomana sairauteen liittyvä tieto on helpompi omaksua ja hyväksyä
kuin sama asia ammatti-ihmisen sanomana. Pitkäänkin sairastaneelle saattaa
vasta ryhmässä valjeta, että sairastuminen ei olekaan hänen omaa syytään.
Toisten tarinoiden kuuleminen voi antaa perspektiiviä omaan
sairauteen. Jollakin voi olla jokin asia vielä vaikeammin kuin itsellä.
Uskoisin, että ryhmään osallistuminen vahvistaa myös kokemusta omasta
subjektiudesta. Monesti olen nähnyt, että ryhmän myötä ihmiset ottavat ohjat
enemmän omiin käsiinsä. Ryhmäläinen ei ole vain passiivinen avun vastaanottaja,
vaan vastavuoroinen jäsen, joka voi paitsi saada myös antaa myötätuntoa ja
kokea inhimillisen, tasavertaisen jakamisen toisten ryhmäläisten kanssa.
Ryhmäläiset eivät ole samanlaisessa epäsymmetrisessä suhteessa toisiinsa kuin
potilas on suhteessa lääkäriinsä tai hoitajaansa. He ovat samalla viivalla.
Ehkä siinä on jotain terapeuttista sinänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti