Odotan, että kevät tulisi ja pääsisin haravoimaan
appivanhempien mökin pihaa. Mutta talvi pitää otteessaan.
Haravoiminen on ihanaa. Teen sen aina vasta keväällä. Haravoimaton
piha on hylätyn näköinen. Sinne tänne retkottavat kuihtuneet perennat ja pudonneet
oksat, lehdet ja havut peittävät nurmikon ja istutukset. Urakka kestää pari - kolme
kokonaista päivää ja koko ylävartalo on sen jälkeen hellänä. Mutta lopputulos
palkitsee. Kukkapenkit ovat valmiina pukkaamaan uutta versoa ja nurmikko
odottaa kasvukauden lähtölaukaisua.
Kevät, etenkin myöhäinen kevät, on puutarhassa parasta
aikaa. Odotusta, uuden alkua, haaveita, heräämistä. Omenapuiden leikkaamisesta
pääsiäisenä yhdessä kälyn kanssa on tullut rakas traditio. Psykiatriassa kevät
on monelle raskas vuodenaika. Itsemurha-alttiille valon lisääntyminen voi olla
riskiaikaa. Kevät on myös manian aikaa monelle kaksisuuntaista mielialahäiriötä
sairastavalle.
Itselleni alkukevät, etenkin tämä maaliskuu, on vuoden
väsyttävin aika. Valon tulvimisen ja talven välillä tuntuu olevan jokin
epäsuhta. Voisin kernaasti hypätä jo huhtikuun lopulle, krookuksiin ja
narsisseihin ja pajunkissoihin. Kaikki tämä loistava valo tuntuu menevän
hukkaan, kun maa on vielä jäässä.
Saan voimaa siementen itämisen odottamisesta. Tarkistan joka
päivä, joko ensimmäiset pikkuruiset sirkkalehdet nousisivat mullasta.
Lenkkeilykin virkistää, luulen niin. Saan tämän hankalan kuukauden
kulumaan. Kun vain maltan odottaa,
pakkaselta taittuu selkä ja talvi luovuttaa. Kohta asvaltilla lirisevät purot,
puiden silmut pullistuvat, talvisaappaat saa vaihtaa kevätkenkiin ja Mattia voi patistaa tekemään pyörille
keväthuollon.
Tänä vuonna tuskin pääsee haravoimaan vielä pääsiäisenä.
Täytyy erikseen järjestää viikonloppureissu haravoimista varten. Maltan tuskin
odottaa, että kuulen haravan rapsutuksen korvissani ja tunnen sulaneen maan
saappaitteni alla. Sitten voi
todeta, että tästäkin talvesta selvittiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti