maanantai 10. helmikuuta 2014

Onko psykiatria rankkaa?

Kun kerron työskenteleväni psykiatrina, kysytään usein ensimmäisenä, eikö työskenteleminen sellaisella alalla ole rankkaa.

Vastuu potilaiden hengestä kuuluu kaikkeen lääkärin työhön. Monessa muussakin työssä ollaan vastuussa toisten hengestä ja hyvinvoinnista. Bussikuski on vastuussa kuljettamiensa ihmisten ja muiden tiellä liikkujien turvallisuudesta. Insinöörin suunnittelema silta voi romahtaa, tai huonosti suunniteltu tienristeys voi altistaa kolareille. Päiväkodeissa työskentelevillä on vastuu lapsista.

Silti lääkärin työssä ja hoitoalalla elämän ja kuoleman kysymykset ovat suoremmin käsillä päivittäisessä työssä kuin useimmilla muilla aloilla. Kirjoitusvirhe reseptissä, huolimattomuus diagnostiikassa, unohdus tai arviointivirhe voi johtaa nopeasti vakaviin seurauksiin. Tämä on mielestäni rankin ja vaikein asia kestää lääkärin työssä.

Psykiatriseen sairauteen kuoleminen tarkoittaa yleensä itsemurhaa. Oman potilaan itsemurha on raskainta, mitä olen työssäni kohdannut. Itsemurha jättää läheiset ja hoitoon osallistuneet henkilöt miettimään, olisiko jotain ollut tehtävissä. Aina itsemurhaa ei ole mahdollista ennustaa tai estää, mutta silti potilaan itsemurhaa on vaikea olla pitämättä omana virheenään.

Ensimmäinen esimieheni Tammiharjun sairaalassa aikanaan sanoi, että psykiatriassa pitää aina olla valmiina suojaamaan itseään. Viimeinen luukku oman itsen ja työn välillä pitää olla valmiina sulkemaan. En ole aina onnistunut siinä. Mutta ajan kanssa oppii suojaamaan itseään paremmin.

Mutta kysyjä ei yleensä tarkoittaa itsemurhavaaran arviointia, kun hän kysyy psykiatrian rankkuudesta. Yleensä hän ajaa takaa sitä, onko rankkaa kohdata psyykkistä pahaa oloa jatkuvasti. Kysymyksen takana saattaa olla myös pelkoa psyykkisiä sairauksia kohtaan ja ajatus siitä, että ne tavalla tai toisella tarttuvat tai vievät mukanaan syövereihinsä.

Toisen ahdistuksen kannattelu vaatii osaamista. Pelkkä eläytyminen potilaan tilanteeseen ei riitä, vaikka empatia ja tarkka ymmärtäminen onkin välttämätöntä. Täytyy tietää, mitä voi tehdä toisen auttamiseksi. Se on avain siihen, ettei päivittäinen työ psykiatrina käy liian raskaaksi.

Psykiatrin vastaanottohuoneessa itketään paljon, mutta myös nauretaan. Onneksi usein tie ulos masennuksesta tai ahdistuksesta löytyy. Joskus sairauden luonne on sellainen, ettei täydellinen paraneminen ole mahdollista. Silloin voi kulkea potilaan rinnalla surussa, auttaa sopeutumaan ja hyväksymään asia ja iloitsemaan pienistäkin edistysaskeleista.

En kanna potilaiden asioita enää kotiin, kuten urani alussa tein. Olen kiitollinen, että saan tehdä työtä, jonka merkityksellisyyttä ei tarvitse miettiä. Rankkaa työstäni tekevät tavanomaiset asiat, kuten pitkä työmatka ja ajoittainen kiire. Vastaanottotilanteessa kiire onneksi katoaa. Vastapainoksi työlle riittää tavallinen elämä, ruoanlaitto, metsäkävely tai puutarhakirjan avaaminen, näin kevättä kohti kun mennään.