Kun
kerron työskenteleväni psykiatrina, kysytään usein ensimmäisenä, eikö
työskenteleminen sellaisella alalla ole rankkaa.
Vastuu
potilaiden hengestä kuuluu kaikkeen lääkärin työhön. Monessa muussakin työssä
ollaan vastuussa toisten hengestä ja hyvinvoinnista. Bussikuski on vastuussa
kuljettamiensa ihmisten ja muiden tiellä liikkujien turvallisuudesta.
Insinöörin suunnittelema silta voi romahtaa, tai huonosti suunniteltu
tienristeys voi altistaa kolareille. Päiväkodeissa työskentelevillä on vastuu
lapsista.
Silti
lääkärin työssä ja hoitoalalla elämän ja kuoleman kysymykset ovat suoremmin
käsillä päivittäisessä työssä kuin useimmilla muilla aloilla. Kirjoitusvirhe
reseptissä, huolimattomuus diagnostiikassa, unohdus tai arviointivirhe voi
johtaa nopeasti vakaviin seurauksiin. Tämä on mielestäni rankin ja vaikein asia
kestää lääkärin työssä.
Psykiatriseen
sairauteen kuoleminen tarkoittaa yleensä itsemurhaa. Oman potilaan itsemurha on
raskainta, mitä olen työssäni kohdannut. Itsemurha jättää läheiset ja hoitoon
osallistuneet henkilöt miettimään, olisiko jotain ollut tehtävissä. Aina
itsemurhaa ei ole mahdollista ennustaa tai estää, mutta silti potilaan
itsemurhaa on vaikea olla pitämättä omana virheenään.
Ensimmäinen
esimieheni Tammiharjun sairaalassa aikanaan sanoi, että psykiatriassa pitää
aina olla valmiina suojaamaan itseään. Viimeinen luukku oman itsen ja työn
välillä pitää olla valmiina sulkemaan. En ole aina onnistunut siinä. Mutta ajan
kanssa oppii suojaamaan itseään paremmin.
Mutta
kysyjä ei yleensä tarkoittaa itsemurhavaaran arviointia, kun hän kysyy
psykiatrian rankkuudesta. Yleensä hän ajaa takaa sitä, onko rankkaa kohdata
psyykkistä pahaa oloa jatkuvasti. Kysymyksen takana saattaa olla myös pelkoa
psyykkisiä sairauksia kohtaan ja ajatus siitä, että ne tavalla tai toisella
tarttuvat tai vievät mukanaan syövereihinsä.
Toisen
ahdistuksen kannattelu vaatii osaamista. Pelkkä eläytyminen potilaan
tilanteeseen ei riitä, vaikka empatia ja tarkka ymmärtäminen onkin
välttämätöntä. Täytyy tietää, mitä voi tehdä toisen auttamiseksi. Se on avain
siihen, ettei päivittäinen työ psykiatrina käy liian raskaaksi.
Psykiatrin
vastaanottohuoneessa itketään paljon, mutta myös nauretaan. Onneksi usein tie
ulos masennuksesta tai ahdistuksesta löytyy. Joskus sairauden luonne on
sellainen, ettei täydellinen paraneminen ole mahdollista. Silloin voi kulkea
potilaan rinnalla surussa, auttaa sopeutumaan ja hyväksymään asia ja iloitsemaan
pienistäkin edistysaskeleista.
En
kanna potilaiden asioita enää kotiin, kuten urani alussa tein. Olen
kiitollinen, että saan tehdä työtä, jonka merkityksellisyyttä ei tarvitse
miettiä. Rankkaa työstäni tekevät tavanomaiset asiat, kuten pitkä työmatka ja
ajoittainen kiire. Vastaanottotilanteessa kiire onneksi katoaa. Vastapainoksi
työlle riittää tavallinen elämä, ruoanlaitto, metsäkävely tai puutarhakirjan
avaaminen, näin kevättä kohti kun mennään.
