Onnen aiheita korona-aikana

Minulla ei ole valittamista korona-aikana. Murheeni joita on, eivät ole alkaneet koronasta eikä korona ole niitä pahentanut. Kuulun siis hyväosaisiin. Saan tehdä työtä, jota rakastan, ja etätyö on ollut etuoikeus. Psykiatrina ei tarvitse miettiä kelpaanko viisikymppisenä työmarkkinoilla. Töitä on niin paljon kuin jaksaa ja haluaa tehdä. Työksi ihmisten kohtaaminen ja auttaminen elämän pimeiden aikojen läpi kohti valoa on onnen aihe. Uusi työ, missä hoidan potilaita Kainuussa, on ollut myös kotimaan kulttuurimatkailua. On ollut syvää kunnioitusta herättäviä kohtaamisia. 

Kun on koronan takia ollut vähän sosiaalisia menoja, olen voinut keskittyä erilaisten töiden tekemiseen, ja minähän tykkään siitä. Työhuoneesta tuli etätyön myötä se huone, missä vietän enimmän osan päivää. Hankin sinne taidelainaamosta taulun, Maaria Oikarisen teoksen Liaani 4. Saan taulusta voimaa, se on ikkuna kokonaiseen maailmaan. Se sytyttää liekin rintaan ja virittää asioita aivoissa sopivasti eri asentoon. Sen katveessa on hyvä olla, se lohduttaa ja ilahduttaa, haastaa ja härnää. Taidelainaamo on mahtava juttu. 

 

                                                                     Maaria Oikarinen: Liaani 4

Kolmas korona-ajan ilon aihe minulle on ollut äänikirjojen kuunteleminen. Niillas Holmbergin romaani Halla Helle oli hieno saamelaisen sielun avaus. Se osoittaa ja paikkaa puutteita historiankirjoituksessamme ja valottaa suomalaista syrjintää ja kulttuuri-imperialismia. Reni Eddo-Lodgen kirja Miksi en enää puhu valkoisille rasismista oli myös pysäyttävä. Suomessakin olisi paljon purettavaa rakenteellisessa syrjinnässä. Jos aloitettaisiin siitä, että työnhakuprosessit olisivat aina anonymisoituja. 

Onnen aiheista en voi puhua mainitsematta kissatyttöämme Sumua ja koirapoikamme Kuuraa. Niiden kanssa yhdessäolo ja niiden leikkien ja keskinäisen hellyyden seuraaminen on tuonut sanomattomasti iloa. Kun leikkauksesta toipuva Sumu kiipeää syliin ja hurisee, kaikki muu unohtuu. Silloin riittää, että on vaan. 

Terveysasemien hätähuuto ja veronkevennykset

Joidenkin Helsingin terveysasemien karu tilanne on näyttäytynyt minulle kuluneen vuoden aikana kiertäessäni niitä kouluttajana. Keskustelu on järjestään kääntynyt luennon aiheesta, eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistamisesta, psykiatriseen hoitoon pääsemiseen ja terveyskeskusten resurssitilanteeseen.

Pahin tilanne oli eräällä terveysasemalla, missä yhdeksästä virasta viidessä oli lääkäri, ja heistäkin yksi oli sairauslomalla kyseisenä päivänä, ja toinen muutoin poissa. Lääkärit kertoivat, että sihteerityövoimaa oli vähennetty, kuten myös muun hoitohenkilökunnan määrää, mikä olennaisesti vaikeutti arkea ja esti lääkäreitä keskittymästä lääkärin työhön. Kyseisellä alueella on paljon maahanmuuttajataustaisia asukkaita, moniongelmaisuutta ja köyhyyttä, ja lastensuojelun resurssit katsottiin riittämättömiksi. Osalla lääkäreistä suomi ei ollut äidinkieli, ja he kokivat ylivoimaisena haasteena pitkien lähetteiden tekemisen psykiatriseen hoitoon ja olivat turhautuneita, kun lähetteet palautettiin. He kokivat, ettei perusterveydenhuollolla ollut tarjota psykiatrisista häiriöistä kärsiville riittävää hoitoa. Henkilökuntapulasta kärsivän terveysaseman kurimuksesta tahtoo tulla itseään syöttävä - kukaan ei lopulta jaksa, jos kuorma on ylivoimainen. Tähän tarvittaisiin kiireesti korjausliikkeitä. 

Helsingissä vihreät ja kokoomus ajavat kunnallisveroprosentin laskemista. Tämä tuntuu kummalliselta suunnalta nykytilanteessa, missä alueellinen eriarvoisuus on lisääntymään päin. Kunnallisveroprosenttia kannattaisi päin vastoin nostaa, ja käyttää rahaa voimakkaampaan positiiviseen diskriminaatioon. Niillä asuinalueilla, joilla on suuri osuus maahamuuttajataustaista väestöä, työttömiä ja köyhyyttä, pitäisi lisätä reilusti resursseja päivähoitoon, lastensuojelun palveluihin, perusterveydenhuoltoon ja kouluihin. Valtakunnan tasolla valtionverotuksen progressiivisuutta voisi yläpäästä jyrkentää. Maksaisin helsinkiläisenä mielelläni enemmän veroja siitä hyvästä, että heikompiosaisilla alueilla olisi paremmat julkiset palvelut. Se olisi viime kädessä kaikkien etu. 

Sote-uudistus, seis!

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 2.3.2018 todetaan, että asiantuntijat ovat tuoneet esiin saman kritiikin sote-uudistusta kohtaan kuin kansanedustaja Elina Lepomäki (kok) kannanotossaan. Pääkirjoitus on sisäisesti ristiriitainen. Siinä todetaan, että asiantuntijoiden esittämä kritiikki on aiheellista, mutta kuitenkin lopussa väitetään, että luottamus poliittiseen päätöksentekojärjestelmään saisi kolauksen, jos nykyinen uudistus ei etenisi. Tämä on outo väite. Ainakin minulla uskoa poliittiseen päätöksentekojärjestelmään horjuttaa enemmän nykytilanne – härkäpäisesti ajetaan eteenpäin uudistusta, joka ei toteuta sille asetettuja tavoitteita ja johtaa nykyistä huonompaan lopputulokseen.

Sote-valmistelun kummallisin piirre on ollut, että asiantuntijoilta on kyllä pyydetty lausuntoja, mutta niissä esitettyä painavaa kritiikkiä ei ole huomioitu, vaan on puskettu eteenpäin laput silmillä. Julkisessa keskustelussa terveydenhuollon asiantuntijat, jotka puolustaisivat sote-uudistussuunnitelmaa nykyisessä muodossaan, loistavat poissaolollaan. Martti Kekomäki, joka on arvostettu terveydenhuollon hallinnon asiantuntija ja aatteellisesti tunnustuksellinen porvari, on esittänyt murskakritiikin nykyisille suunnitelmille. Hallitus jatkaa kuitenkin linjaansa, että uudistus on vietävä läpi, kun kerran uudistamiseen on lähdetty. Ikään kuin uudistaminen olisi itsetarkoituksellista, lopputuloksesta välittämättä.

Eikö pikemminkin osoittaisi viisautta tunnustaa tosiasiat ja keskeyttää päin mäntyä kiitävä uudistus nyt? Nykyisen sote-järjestelmän puutteita vähättelemättä, ei liene millään lailla poliittisen päätöksenteon uskottavuutta tai kansalaisten etua palvelevaa tehdä uudistusta, joka veisi meidät kalliimpaan, vielä eriarvoisempaan ja pirstaleisempaan järjestelmään, josta olisi vielä huomattavan vaikea palata. Meillä ei ole varaa siihen, eikä se vastaa hyvinvointivaltion arvoja. Sen tunnustaminen lisäisi politiikan uskottavuutta eikä vähentäisi sitä. 

Tähänastinen sote-valmistelutyö ei menisi hukkaan, vaikka uudistus nyt pysäytettäisiin. Käydystä keskustelusta ja ajattelutyöstä olisi hyötyä, kun uudistuksen suunnittelua seuraavalla hallituskokoonpanolla jatkettaisiin, tavoitteena aidosti nykyistä parempi, tasavertaisempi ja integroidumpi, inhimillinen ja kustannustehokas palvelujärjestelmä. 

Kiitos ja anteeksi, Haartmanin sairaala

 Katri Kallionpää kirjoittaa su 21.1.2018 isänsä kuolemasta sairaalassa Helsingin Sanomissa ja ottaa kantaa saattohoidon puuttumiseen https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005531368.html. Sairaalakuolema voi olla nopeakin, jolloin varsinaisesta saattohoidosta ei voi puhua. Niissäkään tilanteissa mahdollisuutta inhimilliseen hyvästelyyn ei aina huomioida.

Omat kokemukseni Haartmanin päivystyksestä ovat saaneet miettimään, miten potilaan omaiset saavat olla mukana saattamassa rakastaan. Vakavan sairastumisen yhteydessä ei aina tiedä, onko matka viimeinen. Oma isoäitini kuoli Haartmanin sairaalan päivystysosastolla viime syksynä, 97-vuotiaana. Hän oli sairaalassa kolme päivää, sitä ennen hän asui yksin kotona, hän oli täysin kirkas mieleltään ja omatoiminen. Hän oli meille kolmelle jälkipolvelle pohjattoman rakas. Meitä on aikamoinen liuta, lapsia, lapsenlapsia, lapsenlapsenlapsia.

Vein isoäitini sairaalaan kovan yskän, kuumeen ja hengenahdistuksen takia. Olisin halunnut olla hänen rinnallaan tutkimuksissa, mutta hänet vietiin suljettujen ovien taakse, jonne omaisilla ei ollut pääsyä. Hänellä todettiin sydäninfarktiin viittaavia löydöksiä ja hän pääsi päivystysosastolle, missä sai vierailla. Toisena aamuna sairastumisen jälkeen sedälleni soitettiin ja sanottiin, että isoäidin tila on huonontunut. Ne meistä, jotka pääsivät, tulivat paikalle, meitä oli kymmenkunta. Hoitohenkilökunta sanoi, että meitä saa olla korkeintaan pari kerrallaan isoäidin luona, jottemme häiritse huoneen muita potilaita. Kun osastosiirtojen takia kaksi muuta potilasta vietiin pois huoneesta, tulimme kaikki isoäidin luokse. Hän oli ollut unessa sillä välillä, ja kun hän avasi silmänsä, olimme kaikki siinä hänen ympärillään. Hän ilahtui, puhua pulputti, vitsaili, sanoi meille kaikille ihania asioita ja antoi vähän elämänohjeita. Emme huomanneet, että sillä välin huoneeseen tuli kaksi uutta huonetoveria. Olimme heille häiriöksi, niinpä suuri osa meistä hätistettiin pois. Jäin siskoni ja setäni kanssa vielä isoäidin luokse, poistuimme, kun vierailuaika päättyi.

Seuraavana yönä isoäitini tila oli huonontunut, mutta meille ei soitettu. Aamulla sedälleni soitettiin, mutta isoäiti ehti kuolla, ennen kuin setäni ehti paikalle. Makaaberin huumorin puolelle meni se, että toisen setäni mennessä serkkuni kanssa katsomaan vainajaa, muistohuoneeseen tuotiin väärä ruumis. Tälle ei voinut kuin nauraa vedet silmissä.

Kysyin lääkäreiden facebook-ryhmässä isoäidin sairaalaan joutumisen jälkeen, onko yleinen käytäntö, että omainen ei saa olla saattamassa vanhusta sairaalan päivystyksessä. Olin nimittäin pari vuotta aiemmin ollut samaisessa Haartmanin päivystyksessä isoäitini kanssa, ja silloinkin meidät hätistettiin pois sanoen, että ”ei täällä voi koko ajan omaisia olla”. Eri puolilla Suomea käytännöt ovat kuulemma erilaisia, joissakin keskussairaaloissa omaisten mukana olo on otettu huomioon sairaalan tilojen suunnittelussa, joissakin ei. Suhtautuminen omaisten mukana oloon vaihteli. Ymmärrystä löytyi sekä omaisten että henkilökunnan näkökulmalle.

Ei ole kovin monta vuosikymmentä siitä, kun lapset joutuivat sairaalassa eroon vanhemmistaan. Tässä suhteessa käytännöt ovat onneksi muuttuneet. Olisiko aika vanhusten ja aikuistenkin kohdalla luoda olosuhteet, joissa omaisten mukana olo ei olisi häiriöksi? Etenkin, kun on kysymys viimeisistä hetkistä rakkaan luona, ei pitäisi joutua miettimään toisten potilaiden toipumisrauhaa, sen verran ainutkertainen asia läheisen kuolema on.

Kiitän Haartmanin sairaalaa hyvästä lääketieteellisestä hoidosta, jota isoäitini sai. Olen pahoillani, että saapumalla sukuvoimin hänen luokseen häiritsimme toisia potilaita. En kuitenkaan antaisi viimeistä päiväämme isoäidin luona pois mistään hinnasta. Olen ikuisesti kiitollinen viisaille työkavereilleni, jotka rohkaisivat minua lähtemään kesken työpäivän isoäidin luokse sairaalaan. Olisin halunnut olla pitämässä isoäitiä kädestä, kun hän menehtyi. Sitä mahdollisuutta ei nyt ollut. Ehkä jollakin toisella tulevaisuudessa on.