Matti on tämän viikon reissussa. Kun töissä sanoin, että
viikko ilman Mattia laskee elämänlaatuani, eräs vanhempi työkaveri sanoi, että
sittenhän sinulla on asiat hyvin. Mies ei ole minulle japanilaisen sanonnan mukainen iso roska.
Yksin askareita on tuplasti enemmän ja ne tuntuvat
raskaammilta. Aamulla pitää saada lapset liikkeelle, illalla paimentaa nukkumaan.
Koiran ulkoiluttaminen tuntuu rasitteelta aamukiireessä. Nukkumaan
käydessä eilen en tiennyt itkeäkö vai raivota, kun sängyssä odotti sama näky kuin kolmena edellisenäkin iltana; peitot, tyynyt ja lakanat kuolan sekaiseksi mytyksi myllättyinä. Juoksuisen koiran pesänrakennupuuhia. Jos minulta menee hermot, ei ole
toista tasapainottamassa tilannetta ja ottamassa vastuuta. Ja kyllähän ne
välillä menevät.
Olen poispilattu parisuhteella sekä käytännöllisesti että henkisesti. Olen tottunut siihen, että
Matti hoitaa kaupassa käynnin ja lasten kuskaamisen, aamutoimet ja iltatoimet. Ja siihen, että voimme jakaa niin vanhemmuuden kuin kaikki muutkin asiat, olen tottunut päättymättömiin keskusteluihimme. Läheisyydestä puhumattakaan. Ilman Mattia on yksinäistä, vaikka lapset ovatkin
siinä.
20% lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä, joista
suurin osa on yksinhuoltajaäitien luotsaamia. Yksinhuoltajuus on köyhyysriski, yksinhuoltajaperheistä neljännes saa toimeentulotukea. Nostan
hattua kaikille yksin lapset kasvattaville. Yksinhuoltajuudesta pitäisi saada jokin kunniamerkki. Epäilemättä
on paljon parisuhteita, joista vapautuminen yksinhuoltajuuteen on helpotus.
Mutta silti.
Yhden hyvän puolen olen havainnut yksin lasten kanssa
olemisessa. Lasten kanssa tulee juteltua enemmän. Normaalisti uppoudumme niin
tiiviisti Matin kanssa toisiimme, että lapset jäävät sivummalle. Tästä havainnosta voisi
yrittää ottaa opiksi.
(Lähde: http://www.yvpl.fi/media/yhden-vanhemman-perheet-tilastoina/).
