Maisemat E4-moottoritien varressa Etelä-Ruotsissa ovat jo kotoisia.
Olemme palaamassa vajaan neljän viikon automatkalta. Minä halusin nähdä alpit
ja Tanskan dyynit. Kuopuksemme halusi nähdä Versaillesin palatsin. Matin sydän
vuosi verta, kun posotimme moottoriteitä ohi tuhansien kauniiden paikkojen ja
kulttuurihistoriallisten nähtävyyksien. Niitähän Eurooppa on pullollaan. Espanjassa
viivyimme viikon talossa, jonka olimme vuokranneet appivanhempien ja kälyn
perheen kanssa.
Matkalukemiseksi olin pakannut kassillisen itsehoito-oppaita
ja muutaman romaanin. Kerrankin on ollut aikaa lukea, lähes 7000 ajokilometrin
verran. Matti ajoi, koska minulle ajaminen vieraassa ajokulttuurissa ja
vierailla teillä on iso stressi, Matille ei. Pelkääjän paikalla istuminenkin on
minulle ollut stressi. Olen ollut pahan luokan pelkääjän paikan kuski. Nyt sain
orientoiduttua tilanteeseen toisella tavalla. Osittain siinä auttoi tietoista,
hyväksyvää läsnäoloa käsittelevien kirjojen lukeminen. Ne ja hyväksymis- ja
omistautumisterapiaan perehtyminen avasivat minulle uuden näkökulman asioihin.
Luin oppaat osatakseni suositella niitä potilaille. Opin itsekin niitä
lukiessani.
Hyväksyvä, tietoinen läsnäolo eli mindfulness on jo osittain
rantautunut Suomeen, muttei vielä kovin laajasti psykiatrian kentälle. Se on
radikaali ja samalla ikivanha tapa jäsentää kokemusmaailmaamme. Sen ajatukset
ovat läheistä sukua zen-buddhalaiselle meditoinnille, mutta nojaavat myös
viimeisimpään tutkimustietoon. Perusajatuksen voisi kiteyttää siihen, että
suuri osa erilaisista psyykkisistä oireista syntyy tai ainakin pahenee siitä,
että ihminen taistelee erilaisia negatiiviseksi kokemiaan tunteita ja ajatuksia
vastaan. Tästä syntyy työssäni usein kohtaamani ilmiö, jossa ihminen ahdistuu
masennuksesta ja masentuu ahdistuksesta. Tunteita ja ajatuksia yritetään
turruttaa eri tavoin, ahmimalla, juomalla liikaa, tekemällä töitä uupumukseen
asti, shoppailemalla ym. Kuitenkin negatiiviseksi koetut tunteet ja ajatukset kuuluvat
väistämättä elämään, ja jos ne vastaan taistelun sijaan ottaakin vastaan ja
hyväksyy, ne usein vaimenevat itsekseen. Silloin ihminen vapautuu toimimaan
paremmin omien arvojensa mukaisesti, sen sijaan, että ratsastaa erilaisten
tunnereaktioiden ja niitä nostattavien ajatusten aallonharjalla ja kuuntelee
omien mörköjensä kuiskutusta.
Mindfulness tuo nykyhetken ja kehon välittömät aistimukset tietoisuuden
keskipisteeseen. Oleellista ei ole ymmärtää, mistä omat tunteet kumpuavat ja
etsiä syitä niille. Tunteita tai ajatuksia ei voi kontroloida, vaikka usein
yritämmekin. Eikä tunteista ja ajatuksista seuraa välttämättä toimintaa,
ellemme itse anna tapahtua niin.
Itselläni olisi paljon oppimista mindfulnessista.
Perherauhan ja Matin ajomukavuuden kannalta on iso asia, että en enää osallistu
ajamiseen vaan pystyn enimmäkseen istumaan levollisella mielellä kyydissä. Jos
vielä saan sovellettua oppimaani laajemmin ihmissuhteissa toimimiseen, etenkin
tilanteisiin, jolloin pitää patistella lapsia siivoamaan huoneensa tai
ryhtymään iltapuuhiin, enempää tuskin voisin toivoa. Voisin silloin todeta, Jon
Kabat-Zinnin kirjan nimen mukaisesti, että olen jo perillä.
