Kevät ja kiire

Kevät on viime viikkoina mennyt pikakelauksella. Ehti jo tulla epäusko, tuleeko kesä tänä vuonna ollenkaan. Helatorstain jälkeisenä viikonloppuna mökillä lehdet puhkesivat puihin melkein silmissä. Luonnossa oli kaikkea muuta kuin hiljaista, linnut konsertoivat valoisaan aikaan ja hämärän tullen sammakot pääsivät ääneen, kuulosti siltä kuin järvi olisi muuttunut pulputtavaksi porealtaaksi.

Matti innostui tekemään kasvimaan perustustöitä isoäitinsä aikaisen kasvimaan paikalle, jossa emme ole viljelleet moneen vuoteen. Hankimme kaksi uutta raparperin taimea ja kylvin jos jonkinlaista yrttiä ja vihannesta, kirvelistä papuihin ja mangoldiin. Tiiviin savimaan kääntäminen ja rikkaruohojen juurien perkaaminen talikolla on raskasta puuhaa, johon omat voimani eivät tahdo riittää. Reuhkin minkä jaksoin aamusta iltaan Matin apuna, ja kun lähdimme kotiin, olimme saaneet aikaan 12 penkkiriviä viljelystä. Sopii toivoa, ettei kesästä tule kovin kuiva.

Viime viikonloppuna olimme jälleen mökillä. Retiisit olivat jo itäneet, samoin rucola ja pinaatti. Oli kesäisen lämmintä, kuopus ja tukiperhelapset uivat järvessä, saunaa lämmitettiin pitkin päivää. Valmistelin luentoa rannassa ja toimin toisella silmällä uimavahtina. Nukuin pitkiä yöunia ja pyöritin huushollia vuorotellen anopin kanssa.

Olisi paljon tekemistä vielä ennen kesälomaa. Viimeistellä kirjan liitteitä, tehdä tutkimusta, tehdä powerpointeja erilaisiin tilaisuuksiin, valmistella perehdytyskansiota ynnä muuta. On päivystystä ja tiukkaa potilasvastaanottoa. Niin paljon kuin rakastankin sitä, mitä teen,  jotenkin tässä kohtaa vuotta olisi kiva omistautua puutarhanhoidolle ja kesän vastaanottamiselle. Viettää ajan kanssa lasten keväisiä juhlia ja kummitytön ylioppilasjuhlia. Käydä pitkillä kävelyillä koiran kanssa. Tämä lukuvuosi on ollut niin työntäyteinen, että olisi aika istua mökin pihakeinuun teekupin kanssa, kuunnella kimalaisten surinaa ja haistella heräävän maan tuoksua. Olla tekemättä mitään tai korkeintaan kastella hellyydellä uutta kukkapenkkiä ja kasvimaan itäviä taimia. 

Taitaa täytyä odottaa vielä kolme viikkoa, että pääsen tuohon tilaan. Lomamieltä voi tavoitella tietysti kotonakin, ehkä täytyy pyhittää viikonlopusta edes toinen päivistä sellaiseksi. Voisin käydä lasten kanssa katsomassa isoäitiäni, jolla ei koskaan ole kiire. Nauttia hänen helkkyvästä karjalaisnaurustaan ja hauskoista jutuistaan. Toivoa, että itse olisi vanhana edes puoliksi yhtä viisas. 

Kirja valmistuu

Kaksi vuotta sitten kokosin työryhmän kirjoittamaan opasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä omaisille ja sairastuneille. Suomesta puuttui peruskirja aiheesta. Itselleni projekti tarjosi mahdollisuuden toteuttaa haavettani kirjoittamisesta.

Nyt kirjan tekeminen alkaa olla viimeisissä vaiheissa. Kansikuvaa valitaan, julkaisemispäivä on sovittu elokuulle. Kirja on ollut mielessä kuluneet kaksi vuotta koko ajan – jos ei aktiivisesti työn alla niin jollakin tietoisuuden hyllyllä aina kuitenkin. Aikaa kirjoittamiselle on ollut niukasti ja ripoteltuina pieniin pätkiin. Iltoja, viikonloppuaamuja, lomapäiviä. Sen jälkeen kun siirryin kulkemaan työmatkat bussilla, olkalaukustani on tullut mobiilitoimistoni.  

Viime syksynä annoimme käsikirjoituksen luettavaksi muutamalle ulkopuoliselle asiantuntijalle sekä potilas- ja omaisnäkökulmaa edustavalle. Potilas- ja omaislukijoilta tullut kiitos lämmitti sydäntäni sanomattomasti. Olemme koonneet kirjaan kaiken mielestämme keskeisen tiedon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen hoidosta. Kohderyhmän lukijoilta ei kuitenkaan tullut yhtään palautetta siitä, että tietoa olisi liikaa. Uskon, että tämän päivän potilas ja omainen janoaa tietoa sairaudesta. Asiantuntijoiden velvollisuus on jakaa sitä. Muuten ihmiset jäävät netin sekalaisen tiedon varaan, mikä voi pahimmillaan lisätä pelkoa ja ahdistusta.

Olen käyttänyt Mattia hyväkseni tekstin muokkaamisessa. Kiitos siitä hänelle. Olen laiminlyönyt lapsiani kirjoittamisen takia. Anteeksi, lapset. Nuorimmainen arveli kerran ääneen, että rakastan enemmän tietokonettani kuin lapsiani. Se varmaan kertoo kaiken.

Toivon, että kirjasta on apua kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville ja heidän omaisilleen. Jos kirjamme auttaa edes murto-osaa Suomen yli 50 000:sta kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavasta pääsemään parempaan tasapainoon sairauden kanssa, työ ei ole mennyt hukkaan.

Kirjan tekeminen on ollut oppitunti työryhmätyöskentelystä ja kirjoittamisesta. Olen iloinen, että olen päässyt toteuttamaan haavettani. Iloa tuo myös ajatus siitä, että projekti on valmistumassa, ja että kohta kädessäni on työn konkreettinen hedelmä. Se on mukavaa vastapainoa monille elämän tekemisille, jotka virtaavat jatkumona tulematta koskaan valmiiksi.