Tarinoita ja esikuvia

Aloitin työt psykiatrian apulaislääkärinä Tammiharjun sairaalassa 26-vuotiaana, viimeisenä opiskeluvuotenani. Osasto, jolla työskentelin, oli suljettu akuuttiosasto. Se oli alueensa ainoa psykiatrinen vastaanotto-osasto, joten sinne hakeutuvilla saattoi olla mitä tahansa rajummasta elämänkriisistä akuuttiin psykoosiin, rajatilapersoonallisuuteen, maniaan tai alkoholideliriumiin. Psykiatria tuntui kiehtovalta maailmalta, jossa oli omat lainalaisuutensa, joita seurasin ikään kuin sivusta. En osannut juuri mitään ja tunsin itseni avuttomaksi ja epävarmaksi. En tiennyt, miten puhutaan ihmiselle, jolla on harhoja, tai joka on epäluuloisuudesta räjähtävän kiihdyksissä. En tiennyt lääkityksestä kuin perusasiat, ja vaikutusmekanismien ja sivuvaikutusten viidakko tuntui läpitunkemattomalta. Reseptin kirjoittaminenkin jännitti.

En kuitenkaan joutunutkaan pärjäämään yksin. Tapasin potilaita yhdessä hoitajien kanssa ja he kannattelivat keskustelua, jos minä en osannut. Hankalimpiin tapaamisiin sain mukaan osaston ylilääkärin. Mallioppiminen oli tärkeää. Näin monenlaisia tapoja tehdä psykiatrista työtä ja imin vaikutteita minkä kerkesin. Ihailin sitä, miten hoitajat saivat keskustelun ja läsnäolon avulla kiivaan potilaan rauhoittumaan, ahdistuneen huokaisemaan helpotuksesta, masentuneen nousemaan askel askeleelta kohti valoa. Pääsin todistamaan, mikä voima on perhetapaamisilla, joissa sain olla kuunteluoppilaana.

Kaikki päätökset lääkityksistä tehtiin ylilääkärikierrolla osaston kansliassa. Minun tehtäväkseni jäi kirjata ylös lääkemuutokset ja keskustella niistä potilaiden kanssa. Kierroilla puhuttiin potilaiden taustoista ja sain eväitä hoidon suunnitteluun. Kuka voisi hyötyä psykofyysisesta fysioterapiasta kehonkuvan vahvistamiseksi, kuka voisi mennä viikonlopuksi kotilomalle, ketä ei vielä uskallettaisi päästää ulkoilemaan hoitajan seurassakaan.

Psykiatrinen osasto on inhimillisten tarinoiden runsaudensarvi. Ensimmäisenä vuotenani psykiatrian parissa en jaksanut lainkaan mennä elokuviin enkä lukea fiktiota. Olin kyllästetty tarinoilla, eikä mielessäni ollut tilaa elokuvien juonenkäänteisiin eläytymiselle. Kannoin potilaiden tarinoita mielessäni kotiin ja uniini. Koska minulla oli vain vähän ammatillista osaamista ja työkaluja käytössäni, käsittelin kohtaamiani asioita niillä henkilökohtaisilla keinoilla, joita minulla siinä kohdassa elämää oli.

Joka viikko istuin tunnin osaston ylilääkärin kanssa kahden ja purin tuntojani. Hän oli minun ammatillinen äitihahmoni, jonka helmoissa sain kulkea eräänlaisena kävelemään opettelevana lapsena, ottaen aina tukea, kun meinasin kaatua. Monta kertaa hän myös nosti minut pystyyn, kun kupsahdin kumoon.

Kannattelu on keskeisen tärkeää psykiatriassa. Se, että ottaa vastaan toisen tunnetilan ilman, että oma tasapaino horjuu. Kun toinen kestää tunteen, sen painolasti tulee jaetuksi ja pelottavuus vähenee. Myös työyhteisö voi kasvattaa kannattelemalla. Suojelemalla uusia työntekijöitä ylivoimaisilta tilanteilta, hyväksymällä kokemattomuuden, ottamalla vastaan epävarmuuden. Se on jonkinlainen vastakohta sille, että opetetaan uimaan heittämällä uimaan syvään, kylmään veteen. Eikä kukaan vastuullinen mestari kohtele sillä tavalla kisälliään, millään alalla.

Lääkärikaruselli

Meillä on ollut 10 vuotta sama pankkineuvoja, Hilkka. Tuona aikana olen itse työskennellyt lääkärinä 14 eri paikassa. Siihen mahtuu erikoistumisen aikaista kiertämistä osastolta ja poliklinikalta toiselle ja terveyskeskuspalvelua parilla eri terveysasemalla. Minulle se on ollut antoisaa, olen saanut elävää käytännön tuntumaa syömishäiriöihin, päihdepsykiatriaan, mielialahäiriöihin, kroonisiin ja akuutteihin psykooseihin, ahdistushäiriöihin ja somaattiseen sairastamiseen. Sitä ei korvaisi mikään määrä kirjoista opittua.

Yleisin tyytymättömyyden aihe lääkäreitä kohtaan, josta kuulen niin työroolissa kuin siviilissä, on lääkäreiden vaihtuvuus. Aina, kun menee lääkäriin, vastassa on uusi naama, jolle saa aloittaa koko tarinansa alusta. Sama tilanne on sekä perusterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa. Siitä valittavat potilaani, isoäitini ja ystäväni. He ovat väsyneitä, surullisia ja turhautuneita. He ovat huolissaan siitä, ymmärtääkö uusi lääkäri oikein heidän asiansa ja ehtiikö hän lukea sairauskertomuksen. Ja siitä, hukkuuko oleellista tietoa, ja vaikuttaako se hoitoon. Mitä pitkäaikaisemmasta ja hankalammasta sairaudesta on kyse, sitä pahemmalta ja turvattomammalta lääkärin jatkuva vaihtuminen tuntuu.

Lääkäreiden jatkuva vaihtuminen on myös työyhteisöille raskasta. Omasta yksiköstäni jäi viime syksynä eläkkeelle sosiaalityöntekijä, joka oli työskennellyt samassa työpaikassa 38 vuotta. Organisaatio on muuttunut, yksikön nimi on vaihtunut useaan otteeseen, lääkäreitä on tullut ja mennyt. Kysyin häneltä, mikä hänen mielestään on tärkein tekijä työssä jaksamisen kannalta. Hän sanoi, että tärkein yksittäinen tekijä on, että tiimissä on hyvä lääkäri. Välillä on ollut jaksoja, jolloin tiimi on saanut pärjätä kokonaan ilman lääkäriä, käytävällä vilahtavan ylilääkärin takinliepeen varassa. Silloin, niin kuin muulloinkin vaikeina aikoina, tiimiläiset ovat hakeneet tukea toisistaan.

Potilaalle ja tiimeille on tietysti parempi, että lääkäri osaa asiansa ja on kouluttautunut. En vastusta koulutusta, en tutkimusvapaita, en työkiertoa, en joustavia työaikoja enkä vanhempainvapaita. Eikä ihanteena tarvitse olla se, että olisi 38 vuotta samassa työpaikassa. Mutta mietityttää, pyöriikö lääkärikaruselli julkisella sektorilla kuitenkin liian kovaa? Onko meistä lääkäreistä tullut yhtä levottomia kuin it-alan ihmisistä, joilla yli 3 vuoden jakso samoissa työtehtävissä näyttää jämähtämiseltä CV:ssä? Mitä itse kukin ajattelisimme, jos sama meno olisi kouluissa ja päiväkodeissa ja lastemme opettajat vaihtuisivat muutaman viikon tai kuukauden välein jatkuvalla syötöllä? Emmeköhän olisi jo barrikadeilla?

Kun soitan Hilkalle, hän muistaa minut, ja saamme järjesteltyä asioita puhelimitsekin. Minulla on luottamuksellinen asiakas-pankkineuvoja –suhde. Mielestäni potilaat ansaitsisivat luottamuksellisen potilas-lääkärisuhteen. Mutta suhde tarkoittaa kai sitä, että sillä on jokin ajallinen kestävyys. Kertakäynti ei ole suhde.

Parhaimmillaan lääkärin paras on myös potilaan paras. Sen saavuttamisessa on haastetta esimiehillä ja alaisilla ja ehkä koko järjestelmällä. Omalta osaltani erikoistumisvaiheen pakollinen karuselli on jäänyt taakse. Nyt on aika sitoutua. Jos itse en sitä tee, en voi olettaa sitä muiltakaan.