Joku on sanonut, että työtä ei saisi rakastaa, sillä se ei
anna vastarakkautta. Mutta en voi
itselleni mitään. Tänä syksynä tälle suhteelle ei ole kuitenkaan ollut laatuaikaa,
vaan kiire ja kaaos ovat tehneet työstä selviämistä, emmekä kumpikaan ole
olleet oikein tyytyväisiä.
Alkusyksyn ylilääkärinsijaisuus sekoitti kalenterini koko
syksyksi. On kuin toimipisteet, joissa käyn, potilastapaamiset, esimiestehtävät,
kehittämishankkeet ja kokoukset, koulutuspäivät ja konsultaatiokäynnit olisi
laitettu pussiin, ravistettu ja levitetty kalenterini sivuille. Olen juossut
paikasta toiseen ehtimättä ajatella tai suunnitella mitään. Sihteerit ovat vain
ihmetelleet viuhtomistani ja talletelleet potilaiden soittopyyntöjä
muistilistalleni, kun en ole koskaan paikalla puhelinaikoina. Viikon
rauhallisin pysäkki on ollut ilta yksityisvastaanotolla, jolloin olen saanut
keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.
Tutkimukselle ei ole ollut aikaa ollenkaan, ja se lopulta
sai minut noudattamaan isoisäni äidin ohjetta, että kun on oikein kiire, pitää
istua alas. Istuin muutaman tunnin kynän ja paperin kanssa ja pohdin erilaisia
vaihtoehtoja, sillä näin ei voi jatkua. Erityisesti alan olla väsynyt ajamaan
pahimmillaan lähes 200km päivässä työmatkaa. Radion kuunteleminen autossa on
kivaa, mutta..
Pysähtyminen auttoi. Kirkastin itselleni vaihtoehdot, myös
sen, että jättäytyisin kokonaan tai osittain pois virkatyöstä. Olen siitä
onnellisessa asemassa, että on mistä valita. Työt eivät ole loppumassa, jos
vain itse pysyy työkykyisenä. Tämä syksyn kaaoskin on enimmäkseen itsestäni
johtuvaa, itsepähän olen tähän suostunut. Kaikki ei toki ole omaa syytäni. Luin
jutun toisesta psykiatrian apulaisylilääkäristä, ja oli hauska huomata, että
hänkin kuvasi työtään pirstaleiseksi mutta palkitsevaksi.
Otin tilanteeni puheeksi esimieheni kanssa. Sain sovittua
että teen keväällä yhden päivän viikossa paperitöitä. Saan etäyhteyksillä
varustetun tietokoneen. Saan tehdä paperityöpäivän lähempänä kotiani, joten
ajokilometrit vähenevät. Esimieheni lupasi tarttua lääkärivajeeseen, jotta en
joudu enää keväällä paikkaamaan sitä kaikkein kauimmaisessa toimipisteessämme. Sain
ymmärrystä ja kiitosta. Se tuntui hyvältä.
Tein koko keväälle viikko-ohjelman, ja se oli vapauttavaa.
Alan taas osallistua tiimeihin säännöllisesti, varaan aikaa tutkimukselle ja
kehittämistyölle ja puhelinajoille. Kun hoidan kalenteriani, hoidan itseäni ja suhdetta
rakkaaseen työhöni. Meillä on oltava laatuaikaa toisillemme, en halua pilata
tätä juttua. Ja perheelle on jäätävä muutakin kuin raato.
