Se, mikä ei tapa

”Se mikä ei tapa, niin se todellakin hajottaa”, laulaa Haloo Helsinki. Pidän kovasti tästä kappaleesta, jonka nimi on Vapaus käteen jää. Jos ihminen kohtaa riittävästi vastoinkäymisiä, hän saattaa murtua ja sairastua. Sananlasku ”se, mikä ei tapa, se vahvistaa”, kertoo vain osan totuudesta ja on osittain pahasti väärässä.

Menetykset, kaltoin kohtelu ja muut kielteiset elämäntapahtumat ovat altistavia tekijöitä lähes kaikille psykiatrisille häiriöille. 20-25% aikuisista ja kärsii jostakin mielenterveyden häiriöstä, lapsista ja nuorista n. 10-15%. Puhutaan siis noin miljoonasta suomalaisesta. Onko masentunut tai psykoosiin sairastunut vahvempi kuin sellainen, jota elämä ei ole kolhinut? Riippuu varmaan siitä, miten vahvuus määritellään.

Masennus ja muut psyykkiset sairaudet ovat usein pitkäaikaisia, ja niillä on taipumus uusiutua. Uusiutumiseen voi riittää pienempikin vastoinkäyminen. Sikäli voi ajatella, että sairastunut on pysyvästi haavoittuvaisempi, vaikka hän toipuisikin. Elämänviisautta, nöyryyttä ja itsetuntemusta voi sairauden läpikäyneellä olla enemmän. Onko se vahvuutta? Se, että tunnustaa särkyväisyytensä, ja että osaa ottaa sen huomioon. Tai että jaksaa, kaikesta kivusta huolimatta, elää tätä elämää.

Jos ei ole sairastunut, tai jos on toipunut, vastoinkäymiset varmaan voivat todellakin vahvistaa. Pienet murheet eivät ehkä keikuta laivaa niin kovasti kuin sellaisella, jonka elämä on mennyt helpommin. Suhteellisuudentaju siis voi parantua. Ihmissuhteet lähentyä. Ihminen tulla lähemmäs omaa itseään ja juosta vähemmän ulkoa päin asetettujen päämäärien perässä.

Haloo Helsingin kappale muistuttaa meitä niistä, jotka ovat menettäneet kaiken elämässä.   Että nekin, joilla elämä on mennyt toisin, säilyttäisivät nöyryytensä eivätkä viljelisi liian arrogantisti sananlaskuja.

Kasvun paikka

Kevät on viimein saamassa yliotteen ja talvi vetäytyy. Vielä ei pääse haravoimaan, sain appiukolta raportin, että mökin piha on vielä lumen peitossa.

Kotona olohuoneen ikkunalla on 40 maitotölkistä tehtyä taimilaatikkoa. 60-luvun talon leveät ikkunat antavat taimille valoa yltäkylläisesti. Kaikki paitsi kevätesikko ovat itäneet - siementen kylmäkäsittely taisi epäonnistua.

Taimien kouliminen on tuntunut pienemmältä työltä kuin aikaisempina vuosina. Ehkä sen takia, ettei kerrostalossa ole muuta puuhaa niin paljon. Ja lapset ovat vuosi vuodelta isompia. Aikaa on siis enemmän. Elämä on tavallaan helpompaa isompien lasten kanssa. Vaikka huolet, kun niitä tulee, kasvavat lasten mukana. Pitää päästää irti, antaa tehdä omia virheitä, niin paljon kuin tekisikin mieli suojella kaikelta.

Vanhempana pitäisi kasvaa lasten mukana. Kohta minun pitäisi osata olla nuoren aikuisen äiti. Sellainen, joka ei puutu lapsen asioihin, mutta tukee tarvittaessa. Tuntuu vielä varsin kaukaiselta, mutta aikaa on kovin vähän tälle kasvuprosessille.  Ihan kohta on kesä, mutta maassa on vielä lunta. Täytyy vain luottaa siihen, että elämä koulisi minusta liian takertuvat ja ikävät luonteenpiirteet, ja että olen valmis, kun lasten elämän kesä alkaa. Mutta siinä voi käydä ihan päinvastoin, ne ikävät piirteet voivat jäädä kasvamaan ja tuuhettua.

Eilen lenkillä hyppelin keväisten purojen ylitse. Tunsin samanlaista iloa kuin lapsena, jolloin olisin pysähtynyt puron ääreen kepin kanssa syventämään sen uomaa, jouduttaakseni siten kevättä. Onneksi niin paljon ei oikeasti ole minusta kiinni.