terveeksi.fi

Potilaspalautetta soisi tulevan nykyistä suoremmin, nopeammin ja systemaattisemmin henkilökunnan tietoon. Lisäksi läpinäkyvyys tässä suhteessa, kuten monessa muussakin, olisi tavoittelemisen arvoista terveydenhuollossakin. Eat.fi – tyyppinen portaali, jossa kerätään ihmisten arvioita ravintoloista, voisi olla myös terveydenhuollosta. Samassa portaalissa voisi olla hoitotulokset, komplikaatiomäärät sekä asiakastyytyväisyys ja avoimet kommentit. Terveydenhuoltolain mukaan potilaiden tulee voida valita erikoissairaanhoitopisteensä sairaanhoitopiirin sisällä. Eikö tällainen portaali pitäisi luoda koskien niin yksityistä kuin julkistakin sektoria? Jotta potilaat tietäisivät vähän, mihin ovat menossa, kun hakeutuvat hoitoon.

Perinteisestihän lääkäriin on Suomessa menty hattu kourassa, häveten ja jännittäen. Mutta asenne on muuttunut jo, sillä osa potilaista on hyvinkin valistuneita jo lääkäriin tullessaan.

Nykyään resurssien jakoa ei säätele yksikön tuloksellisuus tai korkea laatu, eikä hoitojen vaikuttavuutta seurata millään tavalla, ellei erikseen ole menossa akateeminen tutkimus aiheesta. Organisaatiouudistuksissa saatetaan tuhota hyvin toimivia yksiköitä, ja joku itsepintainen ja vaikutusvaltainen esimies saattaa saada puhuttua omaan tehottomasti toimivaan yksikköönsä lisäresursseja. Työntekijöiden työn laadusta riippumatta palkka julkisella sektorilla määräytyy ensisijaisesti työvuosien perusteella. Lisäkoulutuksesta voi saada pienen lisän palkkaan, mutta kukaan ei valvo, käytätkö koulutustasi todella työssäsi vai et.

Mihin johtaisi se, jos esim. leikkaavista kirurgeista tiedettäisiin heidän tekemiensä leikkausten onnistumis- ja haavainfektioprosentit ja hänen tekemiensä leikkausten kokonaisvaikutus potilaan elämänlaatuun? Tai jos psykiatrin hoidossa olleiden potilaiden toipumis-, kuntoutumis-, eläköitymis- ja potilastyytyväisyyslukemat tiedettäisiin? Voisi varmaan tulla lieveilmiöitä, potilaiden tyytyväisyyttä saatettaisiin kalastella kirjoittamalla löysin perustein kipulääkkeitä ja rauhoittavia lääkkeitä, tai teettämällä turhia, kalliita tutkimuksia. Ehkä lääkkeiden määräämiskäytäntöjen ja hoidon kokonaiskustannusten pitäisi myös olla julkisia? Entä miten tällaisissa tilastoissa otettaisiin huomioon se, mikä on potilaiden lähtötilanne? Eli ettei vertailtaisi pelkkää lopputulosta, vaan otettaisiin huomioon se, miten vaikeasti sairaita potilaita siellä hoidetaan? Luulisin, että sekin olisi mahdollista. Kuka valvoisi, että hoidon vaikuttavuutta seurattaisiin validisti eikä vain tehtailtaisi kosmetiikkateollisuustyyppisiä tuloksia?

Skeptikko voisi kysyä, että miten nämä kaikki tiedot saadaan luotettavasti kerätyksi ja syötetyksi koneelle? Ja kuka sen ehtisi tekemään? Luulisinpa, ettei sen pitäisi ajan myötä olla mahdotonta. Tällä hetkellä se kyllä on. Käytännössä. Osittain periaatteessakin. Mutta jos ajatellaan, mikä tänä päivänä on arkipäivää tietokoneiden suhteen, verrattuna vaikka 20 vuoden takaiseen tilanteeseen, niin olisin optimistinen sen suhteen, mitä tietoja hoitojen vaikuttavuudesta ja kustannuksista voidaan saada ulos tulevaisuudessa. Eihän eat.fi tyyppistä toimintaa, älypuhelimia eikä koko sosiaalista mediaa 20 vuotta sitten vielä ollut. Ehkä terveeksi.fi –portaali saadaan tulevaisuudessa. Sitä odotellessa voi raapia päätään sen suhteen, voisiko oman työn tuloksellisuutta mitata jotenkin muutenkin kuin mutu-periaatteella.

Terveyskeskuspsykiatriaa

 Olen vuosien varrella käynyt konsultoimassa ja lyhyen aikaa työskennellyt terveyskeskuslääkärinä muutamassa terveyskeskuksessa. Paikallisissa työkulttuureissa on isoja eroja. Joissakin paikoissa lääkärit tuntuvat olevan vain käymässä, ja heidän katseensa on suunnattu jonnekin muualle. Itsekin olen ollut tällainen terveyskeskuksessa pyörähtäjä, osana erikoislääkärikoulutusta.

Joissakin terveyskeskuksissa on onnistuttu luomaan ilmapiiri, joka saa lääkärit viihtymään pidempään. Paljon on kiinni ylilääkäristä ja hänen johtamistaidoistaan ja -halustaan. Kiinnostus psykiatriaa kohtaan vaihtelee. Joissakin paikoissa suhtaudutaan avoimesti ja innostuneesti psykiatriaan, ja terveyskeskuslääkärit uskaltavat itse hoitaa masennuspotilaita muutenkin kuin vain kirjoittamalla masennuslääkereseptin. Tällainen kulttuuri periytyy, ja uudetkin lääkärit omaksuvat sen.

Joissakin paikoissa ei tällaista myönteistä suhdetta psykiatriaan ole, vaan psykiatrisiin häiriöihin suhtaudutaan epävarmuudella. Konsultoivana psykiatrina saatan kuulla, että lääkärin ei mitenkään ole mahdollista tavata samaa potilasta useampaa kertaa. Kommentit, että psykiatrisia potilaita ei voida hoitaa siten, että aina on uusi lääkärin naama vastassa, saattavat kaikua kuuroille korville.

Uskoisin, että psykiatrisen osaamisen vahvistaminen lisää terveyskeskuslääkärien työssä viihtymistä. Itse tein terveyskeskuspalvelun, kun olin työskennellyt pari vuotta psykiatrialla. Koin, että psykiatrisesta työkokemuksesta oli valtavasti hyötyä terveyskeskustyössä. Terveyskeskuspsykiatria oli hyvin palkitsevaa: potilaat toipuivat pienillä interventioilla ja olivat tyytyväisiä. Minulla oli pidennetyt vastaanottoajat psykiatrisille potilaille, eikä kukaan ylemmältä taholta valittanut siitä. Selvisin väestövastuulääkärin työstä ihan hyvin, vaikka työtahtini olikin hitaampi kuin muilla. Sain kiitosta esimieheltä ja potilailta.

Uskon vahvasti, että paneutuminen potilaan asioihin kannattaa. Ja sitä psykiatria opettaa. Kun potilas otetaan kokonaisvaltaisesti vastaan ja hänelle annetaan riittävästi aikaa, hänen hätänsä lievittyy ja lopulta aikaa säästyy ja hommat tulevat hoidettua paremmin kuin kiireisillä pikakäynneillä, jotka jättävät potilaalle pahan mielen ja tunteen, ettei tullut kuulluksi. Uskoisin, että nimenomaan potilaiden psykiatriset ja sosiaaliset ongelmat ovat niitä, jotka kuormittavat eniten terveyskeskuslääkäreitä. Jos lääkäri tuntee, ettei hänellä ole työkaluja, osaamista eikä aikaa auttaa potilaita näissä ongelmissa, hän ahdistuu tai harmistuu, turhautuu ja saattaa toivoa, että pääsisi potilaasta mahdollisimman nopeasti eroon. Tämä ei voi olla välittymättä potilaalle.

Mistä sitten terveyskeskuslääkäri voi saada psykiatrista osaamista? Miten nuori kandi tai erikoistuva lääkäri, jolla on takanaan vain psykiatrian kurssi, voi osata hoitaa masennuspotilaita? Tähän tarvitaan, paitsi tukea kokeneemmilta terveyskeskuslääkäreiltä, myös erikoissairaanhoidon mukaan tuloa.

Terveydenhuoltolaki velvoittaa erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon tekemään yhteistyötä. Psykiatrian kohdalla yhteistyö voi olla koulutuksellista ja työnohjauksellista; psykiatri voi käydä pitämässä luentoja ja konsultaatiotilaisuuksia, joissa terveyskeskuslääkäreillä, psykologeilla ja depressiohoitajilla on mahdollisuus keskustella potilastapauksista yhdessä psykiatrin kanssa. Joskus psykiatri voisi myös jalkautua ja tavata potilaan yhdessä terveyskeskuslääkärin kanssa. Edes silloin tällöin. Työkierto terveyskeskuksesta psykiatriselle osastolle, lyhytaikaisestikin, olisi kovin hyödyllistä. Samaa sanovat tietysti kaikkien erikoisalojen edustajat, kaikki pitävät varmaan omaa alaansa kaikkein yleishyödyllisimpänä. Väittäisin kuitenkin, että psykiatria tarjoaa välineitä, jotka auttavat kaikessa potilaiden kohtaamisessa. Olisi hyvä, että terveyskeskuslääkäri saisi tehdä työtä yhdessä kokeneen työntekijän kanssa. Yksin ei pitäisi kenenkään joutua ylivoimaiseen tilanteeseen – vastaamaan hoidosta, jota ei osaa toteuttaa. Sitäkin valitettavasti tapahtuu. 

Kuka pelkää nettiterapiaa?

Suomi oli vielä 80-luvulla psykoanalyyttisen terapian luvattu maa. Uudemmat suuntaukset,  kuten kognitiivinen terapia, ratkaisukeskeinen terapia ja perheterapia olivat kuitenkin alkaneet virrata maahan ja vahvistaa asemiaan. Vanhan liiton miehet ja naiset olivat takajaloillaan. Etenkin ns. lyhytterapioiden ja pitkien terapioiden kannattajat taittoivat peistä julkisuudessakin.

Kun itse opiskelin psykiatrian erikoislääkäriksi, tämä vastakkainasettelu oli historiaa. Terapiasuuntaukset ovat nyt enemmänkin perhe, jossa on vanhoja partoja, jälkeläisiä ja sukuun naituja, ja kaikki ovat jonkinlaisessa sovussa keskenään. Sukupolveni psykiatrit on kasvatettu ajattelemaan, että erilaisilla suuntauksilla on vahvuutensa ja käyttöalueensa, ja että tärkeintä on terapeutin ja asiakkaan välinen vuorovaikutussuhde. Olen kouluttautunut perheterapeutiksi ja opiskellut perustaitoja kognitiivisesta terapiasta ja interpersonaalisesta terapiasta ja alkeita musiikkiterapiasta. Ajattelen, että lyhytterapioita ja perheterapiaa pitäisi olla saatavilla julkisessa terveydenhuollossa nykyistä enemmän, ja että pitkillä terapioilla on ilman muuta tärkeä sijansa myös. Kaiken kaikkiaan Suomessa psykoterapiaa saa aivan liian pieni osa niistä, jotka sitä tarvitsisivat.

Psykoterapiaperheen uusin tulokas, joka on nostattanut jonkin verran kitkaa ja kipinöitä  psykiatrian piirissä, on nettiterapia. Se on ollut käytössä monessa maassa jo pitkään, esim. Englannissa, jolla on pitkä historia terapiasuuntausten edelläkävijämaana. Nettiterapiassa potilas käy läpi eräänlaisen osittain interaktiivisen itsehoito-ohjelman, ja yhteydenpito terapeuttiin tapahtuu esim. sähköpostin tai chatin kautta.

Itse olen oppinut käyttämään tietokonetta vasta yliopisto-opintojen alkuvaiheessa. En ole lainkaan samalla tavalla internetsukupolvea kuin lapseni, jotka ovat kasvaneet läppäri sylissä. Mutta ajattelen, että nettiterapia on tervetullut lisä palvelujemme kirjoon. Sen ei tarvitse olla mistään pois. On suorastaan omituista, että meillä ei ole ollut tietokonepohjaisia itsehoito- ja terapiaohjelmia jo aiemmin. Miksi ihmeessä emme ottaisi käyttöön tekniikkaa ja soveltaisi sitä niiden kohdalla, joille se on luontevaa?

Nettiterapiat soveltuvat hoitomuodoksi ennen kaikkea lieviin ja selkeäpiirteisiin psykiatrisiin häiriöihin. Juuri siellä soisi olevan nykyistä monipuolisempaa palvelutarjontaa – oireilun varhaisessa vaiheessa, ennen kuin oireet pitkistyvät, mutkistuvat ja kroonistuvat. Nettiterapiat soveltuvat hyvin perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon käyttöön, sinne, missä tällä hetkellä on niukalti mitään muuta kuin lääkehoitoa tarjolla.

Se, miksi jotkut näkevät nettiterapian uhkana, johtunee siitä, että epäillään, että tarkoitus on säästää ja karsia muista palveluista. Toivon, että se salaliittoteoria on väärä. Ongelmana on tällä hetkellä enemmänkin se, että suuri osa avun tarvitsijoista on kokonaan avun ulkopuolella. Nettiterapian avulla voisi saada enemmän ihmisiä hoidon piiriin. Eikä läheskään kaikkea voi hoitaa nettiterapialla. Usein tarvitaan tiiviimpää inhimillistä vuorovaikutusta, ennen kuin ongelmat keriytyvät auki. Korjaavia kokemuksia, kuulluksi tulemista. Nettiterapia vain monipuolistaa tarjontaa. Uskon, että kunhan aikaa kuluu ja alkukohu vaimenee, paikka terapioiden perheessä löytyy tällekin modernille vävypojalle. 

Haaveet itävät

Nopeimmat taimet itivät muutamassa päivässä kylvämisestä. Ensimmäisenä ehti harmaamalvikki. Se työnsi mullasta neljä vankkaa, paksulehtistä taimea. Idänunikkoja nousee sadoittain, niiden laatikossa on tungos. Nämä molemmat siemenet olin kerännyt vanhan kodin puutarhasta.

Siirsin idätyslaatikot aurinkoisemmalle ikkunalle, jotta taimien ei tarvitse venyä liikaa pituutta valoon kurkottaessaan. Ilokseni myös palloesikot itivät loppuviikosta. Niiden siementen kylmäkäsittely ei mennyt ihan taiteen sääntöjen mukaan, joten olin niistä epävarma. Palloesikot ja idänunikot olivat suosikkejani vanhan kodin pihassa. Palloesikkojen eksoottinen vaalea lila ja idänunikkojen tyrmäävä oranssinpuna ovat mieleni puutarhamaisemassa voimakkaina kuvina.

Taimien kasvattamisen lomassa olen miettinyt vakavasti, aloittaisinko yksityisvastaanoton pitämisen yhdessä kahden läheisen ystäväni kanssa. Jos perustaisimme pienen terapiaklinikan naisille ja perheille. Alkuun ainakin toiminta voisi olla pienimuotoista. Sitten voisi katsoa, mihin se kantaa. Sote-uudistuksen ja HUS psykiatrian mahdollisen rakenneuudistuksen varjossa tuntuu hyvältä kiinnittäytyä johonkin hallintomyrskyistä riippumattomaan haaveeseen.

Haaveet ja haasteet ovat tärkeitä. Kukkapenkkien loisto tai oma, ystävien kanssa kauniiksi laitettu vastaanottohuone. Niissä haaveissa on hyvä elää. 

Haravoimisen ihanuudesta

Odotan, että kevät tulisi ja pääsisin haravoimaan appivanhempien mökin pihaa. Mutta talvi pitää otteessaan.

Haravoiminen on ihanaa. Teen sen aina vasta keväällä. Haravoimaton piha on hylätyn näköinen. Sinne tänne retkottavat kuihtuneet perennat ja pudonneet oksat, lehdet ja havut peittävät nurmikon ja istutukset. Urakka kestää pari - kolme kokonaista päivää ja koko ylävartalo on sen jälkeen hellänä. Mutta lopputulos palkitsee. Kukkapenkit ovat valmiina pukkaamaan uutta versoa ja nurmikko odottaa kasvukauden lähtölaukaisua.

Kevät, etenkin myöhäinen kevät, on puutarhassa parasta aikaa. Odotusta, uuden alkua, haaveita, heräämistä. Omenapuiden leikkaamisesta pääsiäisenä yhdessä kälyn kanssa on tullut rakas traditio. Psykiatriassa kevät on monelle raskas vuodenaika. Itsemurha-alttiille valon lisääntyminen voi olla riskiaikaa. Kevät on myös manian aikaa monelle kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle.

Itselleni alkukevät, etenkin tämä maaliskuu, on vuoden väsyttävin aika. Valon tulvimisen ja talven välillä tuntuu olevan jokin epäsuhta. Voisin kernaasti hypätä jo huhtikuun lopulle, krookuksiin ja narsisseihin ja pajunkissoihin. Kaikki tämä loistava valo tuntuu menevän hukkaan, kun maa on vielä jäässä.

Saan voimaa siementen itämisen odottamisesta. Tarkistan joka päivä, joko ensimmäiset pikkuruiset sirkkalehdet nousisivat mullasta. Lenkkeilykin virkistää, luulen niin. Saan tämän hankalan kuukauden kulumaan.  Kun vain maltan odottaa, pakkaselta taittuu selkä ja talvi luovuttaa. Kohta asvaltilla lirisevät purot, puiden silmut pullistuvat, talvisaappaat saa vaihtaa  kevätkenkiin ja Mattia voi patistaa tekemään pyörille keväthuollon.

Tänä vuonna tuskin pääsee haravoimaan vielä pääsiäisenä. Täytyy erikseen järjestää viikonloppureissu haravoimista varten. Maltan tuskin odottaa, että kuulen haravan rapsutuksen korvissani ja tunnen sulaneen maan saappaitteni alla.  Sitten voi todeta, että tästäkin talvesta selvittiin. 

Potilaan vastuu

Useimpiin sairauksiin liittyy tekijöitä, joihin ihminen pystyy itse vaikuttamaan. Vaikuttaminen voi olla lihasvoiman kasvattamista, oikeanlaisesta ruokavaliosta huolehtimista, säännöllisen vuorokausirytmin ylläpitämistä, laihduttamista, alkoholin käytön tai tupakoinnin lopettamista tai vaikkapa rentoutus- ja stressinhallintakeinojen opettelemista.

Terveydenhuollon menojen kasvaminen on yksi keskeisimmistä kansantaloudellisista huolenaiheista koko kehittyneessä maailmassa. Jatkuvasti keksitään uusia kalliita tutkimus- ja hoitolaitteita ja lääkkeitä. Ja hyvä että keksitään – monia vaikeita sairauksia, joihin ennen kuoltiin, pystytään saamaan hallintaan tai jopa parantamaan. Muta kun samalla toisesta päästä medikalisoidaan ilmiöitä ja haetaan sosiaalisiinkin ilmiöihin ratkaisuja lääketieteestä,  ja lisäksi väestö ikääntyy, terveydenhuollon budjetti on pitelemättömissä.

Ihmisten oma potentiaali oman terveytensä hoidossa on vajaakäytöllä. Uskoisin, että tulevaisuutta on, paitsi tekniset ja lääkkeelliset menetelmät, joiden kuvittelemiseen ei mielikuvitus riitä, myös se, että potilas saa nykyistä enemmän tietoa omasta sairaudestaan ja vastuuta sen hoidosta. Syömishäiriöyksikössä bulimiapotilaiden hoito alkaa kolmella luennolla, jolle kaikki potilaat osallistuvat. Osa potilaista hyötyy jo näistä niin paljon, ettei muita hoitotoimia tarvita. Voisiko tällaista toimintaa olla enemmän muissakin sairauksissa?

Suomessa ollaan esim. englanninkieliseen kielialueeseen verrattuna jäljessä nettipohjaisten itsehoito-ohjelmien ja itsehoitokirjallisuuden suhteen. Kuitenkin vain harva sairaus on sellainen, jonka lääkäri pystyy hoitamaan ilman potilaan osallistumista. Potilaalla itsellään on viime kädessä vastuu omasta hoidostaan, vaikka sitä ei ehkä haluta ajatella niin.

Psykoterapiaankin voidaan joskus tulla sillä oletuksella, että terapia on jotakin, mitä terapeutti tekee. Tosiasiassa terapeutti on enemmänkin peili prosessille, jonka potilas käy itse itsensä kanssa. Kun opiskelin kognitiivista terapiaa, kouluttaja Juhani Laakso sanoi, että potilas tekee 95% työstä, terapeutin osuus on 5%. Terapeutin osuus on tärkeä, se toimii katalysaattorina potilaan omalle työlle. Mutta se on kuitenkin vain 5% työstä.

Niinkään suoraviivainen asia kuin vaikkapa bakteeri-infektion hoito ei onnistu ilman, että potilas tekee osuutensa. Hänen on otettava antibiootit ja levättävä. Jos potilas ei tee omaa osuuttaan, hoito menee poskelleen. Lääkäri voi useimmissa sairauksissa vain antaa suosituksia, ja potilaan tehtäväksi jää ratkaista, noudattaako niitä vai ei.

Ehkä tulevaisuuden lääkärin työn painopiste on nykyistä enemmän arvioinnissa ja tarkassa diagnostiikassa, minkä jälkeen potilaat (ja omaiset) ohjautuvat eriasteisesti interaktiiviseen koulutukseen. Jos verrataan fysioterapiaan; ennen vaikkapa niska-hartiaseudun vaivoihin saatettiin antaa hierontaa. Nykyään fysioterapia on enemmän ongelmien arviointia ja potilaan ohjaamista oikeanlaisiin työasentoihin ja soveltuvaan liikuntaan.  Ennen fysioterapeutti teki siis työn, nyt hän on asiantuntija, joka pistää potilaan itse hommiin.

Kaikilla ei ole voimavaroja ottaa oman hoitonsa ohjaksia käsiinsä, ja elämäntapamuutosten toteuttaminen on tunnetusti vaikeaa. Lääkärin ja sairaanhoitajien työt eivät lopu alkuarvioon, vaan arvioita, tukea ja ohjausta tarvitaan matkan varrella. On erityisryhmiä, jotka tulevat jatkossakin tarvitsemaan tukea hyvinkin paljon, esim. kotisairaanhoidon muodossa. Monisairas vanhus ei välttämättä muista koko lääkelistansa ulkoa eikä tiedä miksi ja mihin vaivaan mikäkin lääke on määrätty. Mutta jos valtaosa väestöstä voitaisiin laittaa itse ottamaan enemmän vastuuta terveydestään, terveydenhuollon voimavaroja voitaisiin suunnata kaikkein heikoimmassa asemassa olevimpien ja hauraimpien tukemiseen. 

Siementen aika

Kylvin tänään 11 sorttia perennansiemeniä. Joitakin jäi vielä kylvämättä, kun kylvömulta ja maitotölkit loppuivat. Tämä on neljästoista kevät, jolloin esikasvatan perennoja. Ensimmäisenä keväänä keskimmäinen lapseni syntyi, isoisäni kuoli ja Tarja Halosesta tuli presidentti. Itkin näitä kaikkia asioita, ilosta, surusta ja ylpeydestä. Olin äitiysloman alussa löytänyt kirjastosta perinnekasvikirjan ja hurahdin kerralla perinnekasveihin ja taimikasvatukseen. Vuoroin imetin vauvaa ja hoivasin itäviä pieniä ihmeitä maitotölkeistä askartelemissani kylvöastioissa.

Vietimme koko sen kesän, toukokuusta elokuun loppuun, Matin vanhempien mökillä. Sain elää koko kasvukauden siellä ja tutustua puutarhan kasveihin. Löysin niille nimiä ja opin, milloin ne kukkivat. Tajusin myös kitkeneeni vahingossa edellisenä vuonna idänunikot, mistä Matti minua vieläkin välillä hyväntahtoisesti piikittelee. En ole onnistunut saamaan niitä kasvamaan samaan paikkaan uudelleen, vaikka olen pari kertaa yrittänyt. Tänä vuonna aion yrittää jälleen kerran.

Luonto ei aina taivu toiveisiini. Se on osa puutarhanhoidon viehätystä. Kasvit muodostavat omia pieniä ekosysteemeitään kukkapenkeissä, ja joko viihtyvät keskenään tai eivät. Joku kasvi runsastuu ilman ponnisteluitani, toista en saa kukoistamaan kovallakaan yrittämisellä. Joka tapauksessa kasvaa jotakin, ainakin rikkaruohoja, jos ei muuta. Nekin voivat hyvällä tuurilla olla kauniita. Yhdessä penkissä appivanhempien mökillä kasvaa vuodesta toiseen ahomansikkaa ja nurmitädykettä. Mitä sinne yritänkin istuttaa, aina nämä kasvit palaavat, ja ne ovat ainoat, jotka siinä kukoistavat. Kaikki muu näivettyy ja näyttää surkealta.

Paljon on muuttunut 13 vuodessa. Meillä vauvavaiheet ovat vaihtuneet koululaisten ja teinien vanhemmuudeksi. En ole enää ihan sama ihminen kuin silloin. Suomikaan ei ole enää sama. Ilmapiiri on muuttunut. Olemme itsestään selvemmin osa läntistä Eurooppaa. Kahvila- ja ravintolakulttuuri ja koko ruokakulttuurimme on kehittynyt, kuten puutarhakulttuurikin.  Sosiaalinen media on tuonut uusia kommunikaatiotapoja. Nämä ovat mielestäni positiivisia muutoksia. Niistä negatiivisista muutoksista kirjoittamisen jätän Matille, etten tule varastaneeksi hänen ajatuksiaan.

Kello on seitsemän, ja vasta nyt on pimeää. Vaikka vielä on lunta ja pakkasta,  päivisin valo on jo kevään valoa. Laitan pyykit kuivumaan ja menen katsomaan siemenkaupan nettisivuilta, josko tilaisin vielä jotakin, vai jätänkö ne seuraavaan vuoteen. Saapa nähdä, kasvatanko vielä 13 vuoden kuluttua  keväällä taimia. Ja missä yhteiskunnassa silloin mennään. Minulla olisi omat toiveeni, mutta niistä tuonnempana.

Vertaistuki ja oman elämän subjektius

Olen vuosien varrella ohjannut potilaita monenlaisiin ryhmähoitoihin, niin oireenhallintaryhmiin kuin kuntoutuskursseille ja toimintaterapiaryhmiin. Potilaat sanovat aina, että parasta ryhmähoidoissa ovat toiset ryhmäläiset. Monesti tämä palaute tulee harvinaisen suurella lämmöllä sanottuna.

Häpeä omasta tilanteesta lievittyy, kun näkee, että ihan tavallisilla toisilla ihmisillä voi olla samankaltaisia ongelmia kuin itsellä. Vaikka miten periaatteessa tietäisi, että muitakin masentuneita tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavia on, on kuitenkin eri asia kohdata elävä ihminen ja kuulla hänen tarinansa. Ryhmissä jaetaan surua sairastumisesta ja sen vaikutuksista elämään ja ihmissuhteisiin, mutta myös iloitaan omista vahvuuksista. Usein löytyy myös sellaista terapeuttista huumoria, jonka vain samassa tilanteessa olevat voivat kaikessa syvyydessään ymmärtää. Vaikeiden asioiden jakaminen samassa tilanteessa olevien kanssa voi joillekin olla ensiaskel siinä, että uskaltaa näyttää omille ystävilleen myös vähemmän pärjäävää puoltansa.

Osa potilaista suhtautuu epäilevästi ryhmään lähtemiseen. Kynnys voi johtua monesta syystä. Jos ei oikein itselleenkään tahtoisi myöntää, että on sairastunut, voi olla vaikea mennä toteamaan se toisten edessä. Jotkut taas kokevat, etteivät he ylipäätään ole ryhmäihmisiä. Jos oma tilanne on kovasti kriisissä, voi olla, etteivät voimat riitä ryhmässä olemiseen. Ketään ei pidä velvoittaa osallistumaan ryhmään, jos se ei syystä tai toisesta tunnu oikealta. Arkaa rohkaisen kuitenkin kokeilemaan.

Ryhmä voi olla käänteentekevä kokemus toipumisessa ja oman sairauden hyväksymisessä. Eräs kokenut ryhmänvetäjä sanoi, että toisen ryhmäläisen sanomana sairauteen liittyvä tieto on helpompi omaksua ja hyväksyä kuin sama asia ammatti-ihmisen sanomana. Pitkäänkin sairastaneelle saattaa vasta ryhmässä valjeta, että sairastuminen ei olekaan hänen omaa syytään.

Toisten tarinoiden kuuleminen voi antaa perspektiiviä omaan sairauteen. Jollakin voi olla jokin asia vielä vaikeammin kuin itsellä. Uskoisin, että ryhmään osallistuminen vahvistaa myös kokemusta omasta subjektiudesta. Monesti olen nähnyt, että ryhmän myötä ihmiset ottavat ohjat enemmän omiin käsiinsä. Ryhmäläinen ei ole vain passiivinen avun vastaanottaja, vaan vastavuoroinen jäsen, joka voi paitsi saada myös antaa myötätuntoa ja kokea inhimillisen, tasavertaisen jakamisen toisten ryhmäläisten kanssa. Ryhmäläiset eivät ole samanlaisessa epäsymmetrisessä suhteessa toisiinsa kuin potilas on suhteessa lääkäriinsä tai hoitajaansa. He ovat samalla viivalla. Ehkä siinä on jotain terapeuttista sinänsä.