Omat kokemukseni Haartmanin päivystyksestä ovat saaneet
miettimään, miten potilaan omaiset saavat olla mukana saattamassa rakastaan. Vakavan
sairastumisen yhteydessä ei aina tiedä, onko matka viimeinen. Oma isoäitini
kuoli Haartmanin sairaalan päivystysosastolla viime syksynä, 97-vuotiaana. Hän
oli sairaalassa kolme päivää, sitä ennen hän asui yksin kotona, hän oli täysin
kirkas mieleltään ja omatoiminen. Hän oli meille kolmelle jälkipolvelle pohjattoman
rakas. Meitä on aikamoinen liuta, lapsia, lapsenlapsia, lapsenlapsenlapsia.
Vein isoäitini sairaalaan kovan yskän, kuumeen ja
hengenahdistuksen takia. Olisin halunnut olla hänen rinnallaan tutkimuksissa,
mutta hänet vietiin suljettujen ovien taakse, jonne omaisilla ei ollut pääsyä.
Hänellä todettiin sydäninfarktiin viittaavia löydöksiä ja hän pääsi päivystysosastolle,
missä sai vierailla. Toisena aamuna sairastumisen jälkeen
sedälleni soitettiin ja sanottiin, että isoäidin tila on huonontunut. Ne
meistä, jotka pääsivät, tulivat paikalle, meitä oli kymmenkunta. Hoitohenkilökunta
sanoi, että meitä saa olla korkeintaan pari kerrallaan isoäidin luona, jottemme
häiritse huoneen muita potilaita. Kun osastosiirtojen takia kaksi muuta
potilasta vietiin pois huoneesta, tulimme kaikki isoäidin luokse. Hän oli ollut
unessa sillä välillä, ja kun hän avasi silmänsä, olimme kaikki siinä hänen
ympärillään. Hän ilahtui, puhua pulputti, vitsaili, sanoi meille kaikille
ihania asioita ja antoi vähän elämänohjeita. Emme huomanneet, että sillä välin
huoneeseen tuli kaksi uutta huonetoveria. Olimme heille häiriöksi, niinpä suuri
osa meistä hätistettiin pois. Jäin siskoni ja setäni kanssa vielä isoäidin
luokse, poistuimme, kun vierailuaika päättyi.
Seuraavana yönä isoäitini tila oli huonontunut, mutta meille
ei soitettu. Aamulla sedälleni soitettiin, mutta isoäiti ehti kuolla, ennen
kuin setäni ehti paikalle. Makaaberin huumorin puolelle meni se, että toisen
setäni mennessä serkkuni kanssa katsomaan vainajaa, muistohuoneeseen tuotiin
väärä ruumis. Tälle ei voinut kuin nauraa vedet silmissä.
Kysyin lääkäreiden facebook-ryhmässä isoäidin sairaalaan joutumisen
jälkeen, onko yleinen käytäntö, että omainen ei saa olla saattamassa vanhusta
sairaalan päivystyksessä. Olin nimittäin pari vuotta aiemmin ollut samaisessa
Haartmanin päivystyksessä isoäitini kanssa, ja silloinkin meidät hätistettiin
pois sanoen, että ”ei täällä voi koko ajan omaisia olla”. Eri puolilla Suomea
käytännöt ovat kuulemma erilaisia, joissakin keskussairaaloissa omaisten mukana
olo on otettu huomioon sairaalan tilojen suunnittelussa, joissakin ei. Suhtautuminen
omaisten mukana oloon vaihteli. Ymmärrystä löytyi sekä omaisten että
henkilökunnan näkökulmalle.
Ei ole kovin monta vuosikymmentä siitä, kun lapset joutuivat
sairaalassa eroon vanhemmistaan. Tässä suhteessa käytännöt ovat onneksi
muuttuneet. Olisiko aika vanhusten ja aikuistenkin kohdalla luoda olosuhteet,
joissa omaisten mukana olo ei olisi häiriöksi? Etenkin, kun on kysymys
viimeisistä hetkistä rakkaan luona, ei pitäisi joutua miettimään toisten
potilaiden toipumisrauhaa, sen verran ainutkertainen asia läheisen kuolema on.
Kiitän Haartmanin sairaalaa hyvästä lääketieteellisestä
hoidosta, jota isoäitini sai. Olen pahoillani, että saapumalla sukuvoimin hänen
luokseen häiritsimme toisia potilaita. En kuitenkaan antaisi viimeistä päiväämme
isoäidin luona pois mistään hinnasta. Olen ikuisesti kiitollinen viisaille työkavereilleni,
jotka rohkaisivat minua lähtemään kesken työpäivän isoäidin luokse
sairaalaan. Olisin halunnut olla pitämässä isoäitiä kädestä, kun hän menehtyi.
Sitä mahdollisuutta ei nyt ollut. Ehkä jollakin toisella tulevaisuudessa on.
