Suuruuden kauneudesta

Olen aina viihtynyt pienemmissä työyksiköissä paremmin kuin isoissa. Sanotaan, että pieni terveydenhuollon yksikkö on liian haavoittuva. Ehkä näin onkin. Mutta hyvin toimiessaan pieni yksikkö on inhimillisempi niin potilaille kuin työntekijöillekin.

Monessa kunnassa Uudellamaalla psykiatrian kehitys on viime vuosina erikoissairaanhoidon osalta mennyt kohti suuria yksiköitä, on perustettu isoja poliklinikoita. Voi olla hyvä erikoistua johonkin tiettyyn diagnoosiryhmään. Se mahdollistaa sen, että voidaan tarjota spesifejä hoitomuotoja, kuten dialektista käyttäytymisterapiaa tunne-elämän epävakaudesta kärsiville tai oireenhallintakurssia kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai paniikkihäiriötä sairastaville. Mutta kun poliklinikat kasvavat ja harvenevat, potilaiden matkustaminen niille käy hankalammaksi. Onko tarpeen, että pääkaupunkiseudulla menee 45min suuntaansa matkustaa viikoittaiselle terapiakäynnille? Onko potilaiden ajankäytöllä mitään hintalappua? 

Helsingissä suunnitellaan myös terveyskeskusverkon radikaalia harventamista. Vaikka ilmeisesti juuri pieniin terveysasemiin ollaan kaikkein tyytyväisimpiä. Itsekin asioin mieluummin pienellä terveysasemalla omalla asuinalueellani kuin lähden laitosmaiseen suuryksikköön kauemmas. Nuorisoasemienkin toimintaa on keskitetty. Länsi-Helsingistä ei ole kovin kätevää käydä päihdeseuloissa Malmilla. Moniko nuori jättää hankalan matkan takia menemättä päihdehoitoon tykkänään?

Suomessa terveydenhuolto on vuosia mennyt kasvottomaan suuntaan. Yksiköiden kasvattaminen on yksi askel siinä kehityskulussa. Harvalla on oma tuttu lääkäri. Tietojärjestelmien varassa on säilyttää potilaiden tarina, koska harvoin enää on omaa lääkäriä, joka tuntisi potilaan pitkältä ajalta. Voiko tälle ilmiölle mitään? Onko meidän asioitava terveystehtaassa ja tyydyttävä siihen, että aina on vastassa eri lääkäri? Kadotetaanko tässä jotain oleellista?

Voi olla, että olen väärässä. Voi olla, että suuri on kaunista ja tehokasta, ja ettei yhteiskunnalla ole varaa ylläpitää pieniä yksiköitä. Ja että potilas-lääkärisuhteen aika vaan on ohitse, ainakin julkisella sektorilla.

Me Ateenalaiset Meloksella

Kaukaa alapuolelta kuuluu ihmisten huutoa ja kovaäänisten mölinää. Ihmismassat virtaavat kohti parlamenttia banderolliensa kanssa. Mellakkapoliisit ovat paikalla, vesitykit, kilvet ja pamput valmiina.

Katselen poikani kanssa alas Akropolin kukkulalta kevättalven auringon lämmittämää Ateenaa.  Pilvetön taivas hohtaa sinisenä ja auringossa on lämmin, asteita noin viisitoista. Olemme keskellä muinaisuutta,  viisauden jumalattaren temppelin edessä, nykypäivä on kaukana alapuolella.

Peloponnesolaissodan historiassa on kohta jossa Thukydides kuvaa Ateenan sotaretkeä pientä puolueetonta Meloksen saarta vastaan. Kuvaus on julma ja kaunis. Kaunein vahvimman oikeuden julistus, jonka kirjallisuudesta tunnen. Ateenalaiset ovat ylivoimaisia, ja he ovat päättäneet vääryydellä alistaa pienen Meloksen. Estääkseen muita klienttejä lipeämästä liitosta, pönkittääkseen arvovaltaansa. Ateenalaiset lähettävät edustajansa puhumaan meloslaisille ja kehottavat heitä olemaan realisteja; älkää haaskatko aikaa puhumalla oikeudesta, me molemmat tiedämme ettei se tai jumalat teitä pelasta. Alistukaa tai tuhoutukaa.

Likaisen valkoinen Ateena ja kreikkalaiset ovat saaneet konnan roolin siinä pienessä moraliteetisssa, jota me kolmen A:n suomalaiset ja muut hyveelliset pohjoiseurooppalaiset taloudesta kerromme. Taloudellinen tarinakin on väärin, mutta se on satu toiselle päivälle.

Ihmiset banderolleineen ovat kiihdyksissään, vihaisia. Hallitus tekee meidän pohjoiseurooppalaisten käskystä yhä uusia leikkauslistoja ja veronkorotuksia. Kreikka on puukko kurkulla. Jos he eivät suostu, menevät lainahanat kiinni ja leikkaukset ovat vielä rajumpia

Tietysti kreikkalaiset – valtiona – ovat itse aiheuttaneet tilanteen. Kreikan puolueet ovat pitkään olleet aatteettomia hyväveliverkostoja. Omat kannattajat pitää palkita viroilla ja tilauksilla. Ei ole muuta mikä puolueet sitoisi yhteen. Maailmalla kiertää tarinoita ulkopuolisten tarkastajien löytämistä monisatapäisistä virastoista, jotka ovat syntyneet tyhjästä ja toimittavat tyhjää. Samalla veronkierto on Kreikassa koomiset mittasuhteet saanut kansallisurheilulaji. Yksi uudistus, jota vastaan kreikkalaiset aiemmin protestoivat oli kiinteistöveron periminen sähkölaskun yhteydessä. Idea oli simppeli: jos et maksa, valot sammuvat.  Barrikadeille Kansalaiset! Oikeuttamme kiertää veroja rajoitetaan!

Molemmat ongelmat, politiikan mädännäisyys ja olematon veronmaksumoraali ovat saman sairauden oireita ja ruokkivat toisiaan. Miksi maksaisit kiltisti veroja, jos tiedät että rahat varastetaan. Mutta itse tauti on kansalaisuuden mädäntyminen maassa, jossa se on keksitty.

Pohjoisessa nyrpistellään laiskoille eteläeurooppalaisille, mutta kreikkalaisten laiskuus on täyttä puppua, kuten jokainen Ateenassa käynyt tietää. Ravintolat ja pikkukaupat tuntuvat olevan auki kellon ympäri, eikä palvelualttiutta puutu. Tilastot kertovat samaa. Kreikkalaiset tekevät pidempää päivää lyhyemmillä lomilla ­– yksityisellä sektorilla. Mutta kollektiivisesti tämä ahkera ja yritteliäs kansakunta on juuttunut kierteeseen jossa epäluottamus ruokkii välistävetomentaliteettia, joka taas ruokkii epäluuloa.

Ja paikalle tulevat meidän pohjoisen edustajat, jotka vaativat tavallisilta kreikkalaisilta uhrauksia synneistä, joita he eivät ole tehneet. Tavallinen kreikkalainen ei ole yhtään sen syyllisempi kulttuuriin, joka on muodostunet ennen hänen syntymäänsä kuin on meidän suomalaisten ansio periä toimivampi poliittinen järjestelmä aiemmilta sukupolvilta. Mutta oikeudenmukaisuudella ei olekaan mitään tekemistä tämän näytelmän kanssa, meloslaiset.

Traagisinta on tässä se että nyt leikkaukset vain syventävät lamaa ja sitten pahentavat budjettivajetta, joka niillä olisi tarkoitus korjata. Keskiaikaisen lääkärin tavoin hoidamme potilasta iskemällä suonta.

Pohjimmiltaan tässäkin on tietysti kyse epäluottamuksesta, tällä kertaa kansainvälisestä. Jos annamme Kreikan ensin toipua, jäävät leikkaukset ja uudistukset kokonaan tekemättä

Akropoliin kukkulalta Ateena levittäytyy loputtomana likaisten valkoisten kerrostalojen merenä joka suunnassa kaukana siintäviin kukkuloihin tai mereen saakka. Akropolis ja Parthenon nousevat modernin Ateenan yläpuolelle muistutuksena toisesta Kreikasta kuin se, mikä otsikoissa nousee esiin.

Kreikassa pienissä kaupunkivaltioissa syntyi kansalaisuus, ja sen ydin on luottamus.

Kilpi kilvessä kiinni marssiva hopliittifalangi koostui vapaista miehistä, miehistä jotka agoralla olivat yhdessä päättäneet lähteä sotaan. Yhdessä päättäneet laittaa oman henkensä ja terveytensä peliin. Syyt eivät ehkä meidän etiikkamme mukaan oikeuttaisi tappamista, mukana oli ylpeyttä, ahneutta, halua alistaa muut. Mutta heitä ei kukaan poliitikko tai byrokraatti, oma nahka turvallisesti kaukaisessa toimistossa, lähettänyt sotaan. Kansalaiset, vertaiset, päättivät itse.

Ainakin tämä kunnia heille pitää suoda: he kantoivat myös henkilökohtaisesti omien päätöksiensä seuraukset. He eivät hymistellen vaatineet ”kipeitä ratkaisuja”, joiden kipeys koskee ainoastaan muita, heikompia.

Pyhimyksiä nämä miehet eivät tietenkään olleet. Heistä ei-kreikkalaisten orjuuttaminen oli täysin oikeutettua ja vaikka naisten asema tuskin oli oikeasti yhtä alistettu kuin sen virallisen ideologian mukaan olisi pitänyt olla, ei heistä feministejä saa millään. Meidän on turha tuomita heitä oman aikamme mittapuulla, kuolleet eivät siitä piittaa.

Voiko meidän epäluottamuksemme ja rajut pakkotoimet sitten parantaa kreikkalaisilta hukkuneen kansalaisuuden?

Realiteetit ovat mitkä ovat. Mutta niiden, jotka eivät johda edestä, eivät itse jaa vaikeiden päätösten kipeyttä, pitäisi ainakin olla nöyrempiä ja vähemmän omahyväisiä päätöstensä kovuudesta.

Ateenalaiset itse olisivat varmaankin todennet kuten Thukydides : Jumalista uskomme ja ihmisistä tiedämme että heidän on hallittava missä vain voivat, se on heidän muuttumaton luonteensa. Vahvat tekevät mitä haluavat, heikkojen osa on vain kestää se.

Päivystyskuplassa

Olen viettänyt satoja öitä psykiatrisissa sairaaloissa päivystäen. Päivystäjän huoneessa on aina yhtä laitosmainen tunnelma. Liinavaatteet  ovat kaikkialla  samaa sähköistyvää, liukaspintaista sorttia. Ilmastointilaitteen suhina muistuttaa pimeässäkin siitä, että en ole kotona.

Missään päivystys ei ole ollut ns. raskasta päivystystä, eli aktiivityötä on ollut verrattain pieni osuus ajasta, arkena muutama tunti virka-ajan päätteeksi osastolla, viikonloppuna harvoin tavallista työpäivää pidempään. Yleensä yön on saanut nukkua. Toki poikkeuksiakin on. Joskus tulee työkomennus keskellä yötä.

Ei ole kivaa olla poissa perheen luota. Mutta päivystyksessä on oma viehätyksensä. Päivystävänä lääkärinä on hetken vastuussa koko sairaalasta. Joutuu hyppäämään tilanteeseen kuin tilanteeseen ja ratkaisemaan käsillä olevan ongelman, mutta pitkäaikaista vastuuta ei tarvitse kantaa.

Päivystävä lääkäri psykiatrisessa sairaalassa kutsutaan paikalle esim. silloin, kun osastolle tulee uusi potilas tai toinen vaatii päästä kotiin. Tai kun aggressiivinen potilas joudutaan rauhoittamaan lepositeisiin, lääkitykseen pitää tehdä muutoksia, tai kun osastolla oleva potilas alkaa saada vaikkapa sydänoireita, vatsakipuja tai muita oireita, jotka vaativat lääkärin arvion. Joskus riittää puhelinkontakti hoitajan kanssa, jos kyse on vaikka kertaluontoisesta nukahtamislääkkeen määräämisestä.

Jos arkipäivystys on puuhakas ja töitä riittää iltamyöhään asti, pääni alkaa väsyä, ja toimintani hidastua. Takana kun on tavallinen, tiivis työpäivä. Myöhään illalla sairauskertomusmerkinnän kirjaaminen käy monin verroin hitaammin kuin virkeänä päiväsaikaan. Ikäkin tuntuu, ja päivystyksen  jälkeisen päivän olen väsynyt, vaikka olisin nukkunut hyvin ja vaikkei töitä olisi illalla ollut kuin pari tuntia. 

Näitä etupäivystyksiä minulla on nykyään kerran-pari kuukaudessa. Takapäivystyksiä sen sijaan on kymmenkunta, mutta se ei rasita juurikaan, koska se tapahtuu kotoa käsin. Etupäivystäjät ovat kokeneita ja soittavat hyvin harvoin. Jonkin verran valmiustilassa oleminen rajoittaa menemisiä. Elokuviin tai teatteriin ei voi mennä, eikä lähteä kovin kauas. Ei voi ottaa viiniä ruoan kanssa. On pystyttävä vastaamaan puhelimeen ja  oltava valmiina lähtemään tarvittaessa.

Vaikka etupäivystäminen on rasittavaa, on se myös hyväksi. Pääsen käymään akuuttiosastolla, jossa muuten en juuri koskaan kävisi. Sairauskertomuksessa oleva hoitajan nimi saa kasvot ja näen, millaiset olot osastolla on. Ja tuntumani akuuttipsykiatriaan säilyy. Omassa työssäni tempo on paljon hitaampi ja tulipalot palavat pienemmällä liekillä ja hivuttavammin, eivätkä roihuten kuten akuuttipsykiatriassa.

Päivystäjän huoneessa on irrallinen tunnelma, kuin olisi lähtenyt matkalle avaruuteen. Muu elämä jää valovuosien päähän. Päivystäjäkin laitostuu. Aika kiertyy puhelimen ympärille, valmiuteen vastata ja lähteä liikkeelle, kun se soi. Sairaalassa yöpyminen on vähän haljua. Illalla soitan hyvän yön toivotukset kotiin. Uni ei tule yhtä hyvin kuin omassa sängyssä. Aamulla kömmin osastolle antamaan raportin tapahtuneesta. Sitten palaan omaan arkityöhöni. Kotiin tulen illalla kiitollisena siitä, että minulla on koti, johon tulla, ja läheiset, jotka odottavat.

Puutarha elpymisen lähteenä

       Muutimme viime kesänä takaisin kerrostaloon kahdeksan omakotitalossa asutun vuoden jälkeen. Olen puutarhahullu, ja moni on kysynyt, miten pystyin luopumaan puutarhastani, jonka olin rakkaudella ja valtavalla työmäärällä rakentanut.

       Kahdesta syystä se ei ole ollut vaikeaa. Ensinnäkin, tavallaan en ole kokonaan menettänyt puutarhaani. Se jatkaa omaa elämäänsä, vaikka en enää itse siellä mellasta, vaan se on uusien asukkaiden käsissä. Se on maailmalle lähtenyt lapseni. Minulle puutarhani on olemassa mielen maisemana, jossa voin edelleen ajatuksissani käydä. Istuttamani kasvit jatkavat kasvuaan muistoissani. Eikä enää tarvitse olla leikkaamassa ruohoa kerran viikossa kasvukaudella.

       Toisekseen, vaikka ikiomaa puutarhaa ei enää olekaan, en ole luopunut puutarhanhoidosta. Sekä appivanhemmillani että omilla vanhemmillani on kesäpaikat, joissa on puutarhamaata yllin kyllin kaikkien suvun jäsenten myllätä. Oman puutarhan kanssa olinkin kolmen puutarhan loukussa. ”Too much of a good thing can be wonderful”, sanoi Mae West. Mutta normaalielämässä liika on liikaa. Kun ei ehdi enää olemaan lasten kanssa, koska kaikki liikenevä aika menee taimien kanssa häärätessä ja maata kääntäessä. Kun mökiltä palaa kitkemissavotan jälkeen kotiin ja kotipihalla odottaa puolisääreen ulottuva nurmikko ja uusi kitkemissavotta.

       Puutarhanhoito antaa minulle syvältä kumpuavaa iloa. Iloa kasvun ihmeestä, kun saa siemenestä nousemaan pieniä hentoja taimia ja saa seurata niiden elämää vuodenkierrosta toiseen. Luovaa iloa, kun saa suunnitella uusia istutuksia ja luoda puutarhaan tiloja ja huoneita, maalata kukkien väreillä ja sommitella muotoja. Esteettistä ja aikaansaamisen iloa, kun saa kitkemällä kirkastettua kukkapenkin. Rentoutumisen ja elpymisen iloa. Ei tarvitse kuin avata puutarhakirja tai istua sohvalle haaveilemaan, niin tuntuu kuin olisin paratiisissa.

        Puutarhaguruni on suomalaisen puutarhakirjallisuuden grand old man Pentti Alanko, jonka mukaan puutarhassa on parhaimmillaan monikerroksinen ja monimuotoinen lajisto, jossa sijansa voi olla myös erilaisilla luonnonkasveilla. Istutuksia ei tarvitse valtavasti hoitaa, kun kasvi on istutettu paikkaan, missä se viihtyy. Itse en löydä taimille aina heti oikeaa paikkaa, ja joskus kasvi muuttaa monta kertaa. Tapanani on istuttaa uutta perennaa vähän sinne ja tänne ja katsoa, missä se lähtee viihtymään ja runsastumaan. Puolivilli puutarha on minun mieleeni. Monilajisuuden, perhoskasvien ja maatiaiskasvien suosiminen on myös pieni ekoteko. Haluan, että puutarhassa pörisee ja surisee ja lepattelee perhosia ja lintuja. Nurmikon seassa voi kasvaa kukkivia kasveja kuten niittyhumalaa, ja varjoisassa paikassa sammal viihtyy nurmea paremmin ja saa kasvaa rauhassa.

       Puutarha on minulle pakopaikka stressiltä. Työni on monin tavoin vaativaa, äitiys haastaa koko persoonan. Työstä ja arjen haasteista irtipääseminen vaatii jotakin vastapainoa. Jos vain istun sohvalla, en saa mieltäni irti työasioista ja huolista. Unelmien tai todellisuuden puutarhaan pakeneminen auttaa. Kun mietin idänunikkojen kasvattamista vanhan kodin komeiden yksilöiden siemenistä tai suunnittelen esikkopenkkiä appivanhempien mökille keinun taakse, stressi haihtuu, tunnen mullan sormissani ja mielessäni versoo jotain uutta. Puutarha hoitaa minua enemmän kuin minä puutarhaa.

Apulaisylilääkärin sillisalaatti

Työnkuvani on pieniin osiin silputtu sillisalaatti. Teen potilastyötä, paperityötä, tiimityötä, yhteistyötä organisaation sisällä ja ulkopuolisten kanssa, kehittämistyötä, koulutustyötä, tutkimustyötä ja johtamistyötä, mitä se sitten kulloinkin onkin. 

Alaisuudessani on Sipoon, Porvoon ja Loviisan psykiatrian poliklinikat, ja lisäksi käyn säännöllisesti Porvoon sairaalassa kokouksissa. Joten maantieteellisestikin työni on pilkottu osiin. Sähköpostia tulee joka suunnalta, ja harvoin keskityn yhteen asiaan tuntia pidempään.

Pidempiä taukoja en työpäivien sisällä pidä. Syön lennossa kaapistani pähkinöitä ja ruisnäkkileipää ja juon silloin tällöin kupillisen teetä. Tällainen muutaman minuutin meditatiivinen hetki riittää katkaisemaan ajatukset hetkeksi. Sitten jaksan taas orientoitua johonkin uuteen, lausuntoon, lähetteeseen tai potilaan vastaanottamiseen.

Kun teen töitä tietokoneella, pidän ovea auki, jotta tiimiläiset tietävät, että voivat tulla asioineen. (Yleensä suljen oven siksi aikaa, kun syön, etteivät he yllätä minua suu täynnä pähkinöitä) Heidän asiansa voi olla mitä vaan koulutuksista oman lapsen lääkärikäyntiin,  potilasasioihin tai vaikkapa kutsu tulla testaamaan uudet mukavat terapiatuolit, jotka saatiin sairaanhoitajan vastaanottohuoneeseen. 

Olen tehnyt apulaisylilääkärin työtä nyt 1,5 vuotta. Tähän asti on ollut niin paljon opeteltavaa että viihtyminen on tuntunut väärältä sanalta kuvaamaan suhdettani tähän työhön. Mutta pidän työstäni ja nautin sen haastavuudesta. Saan tyydytystä siitä, jos tunnen, että saan vietyä asioita eteenpäin ja palveltua tiimiläisiä ja potilaita. Jos tulee pyyhkeitä jostain, otan sen aika raskaasti, mutta yritän muistaa, että aina ei voi onnistua. Ja että ihmisiä kun ollaan, virheitä sattuu, vaikka etenkin potilastyössä virheiden seuraukset voivat joskus olla raskaita kantaa.

Työmatkat käytän tietokoneen ääressä. Teen ohjeistuksia, power point esityksiä, pyörittelen tutkimustuloksia excelillä, kirjoittelen blogitekstejä ja  käyn läpi sähköposteja.

Kun tulen kotiin, olen ihan naatti enkä jaksa enää tehdä mitään aivotyötä vaativaa. Kotityöt tuntuvat silloin jopa ihan mukavilta. Laitan jotain yksinkertaista ruokaa, istun sohvalla kutomassa (torkkupeittoa, pelkkää oikein kutomista monivärisellä langalla, ettei tarvitse ponnistella) ja puhelen Matin kanssa. Lapset tulevat ja menevät asioineen. Tiskikone hurisee. Liian iso koiramme pyrkii syliin.

Välillä, etenkin huonommin nukutun yön jälkeen mietin, miten jaksan ja jaksanko tätä sittenkään. Sillisalaatin lisäksi pitääkin olla muuta hengen ja ruumiin ravintoa. Tärkeää on, että saan viettää hitaan, pitkän viikonloppuaamun rauhassa Hesarin ja kahvikupin ääressä ja käydä pitkällä juoksulenkillä metsässä ja pitkin merenrantaa. Tai selailla puutarhakirjaa tai siivoilla kotona hissukseen, nähdä ystäviä tai kirjoittaa jotain huvikseni. Tai käydä lasten kanssa luistelemassa kirkkaan tähtitaivaan alla.

Olen vähitellen tutustunut työyhteisööni ja  hauskoja yhteisiä hetkiä on ehtinyt kertyä. Oven suussa, kahvihuoneessa, kansliassa. Huulen heittoa, kuulumisien vaihtoa, pienten hetkien jakamista, toisesta välittämistä. Kun alamme olla toisillemme tuttuja, on rennompaa, luottavaisempaa ja lämpimämpää olla töissä. Sitä voi jo kutsua viihtymiseksi. Toivon, että sote-uudistussotku ei murenna organisaatiota niin, että kehittämistyö, jota nyt teemme, ei kannakaan pidemmälle kuin parin vuoden päähän. Se heittää varjon työn ylle. Mutta varjojenkin kanssa on elettävä, sekin kuuluu tähän elämään.