Heitin Turussa asuvan ystäväni syyskesällä
Pasilan juna-asemalle. Asuimme opiskeluaikana yhteisössä, olemme pitäneet
yhteyttä kaikki nämä vuodet, ja vaikka tapaamme harvoin, tavatessa on aina
mutkatonta ja syntyy hyviä keskusteluja. Hän kysyi autossa kuulumisiani, ja
kerroin työkuormasta ja siitä, miten väsynyt olen ajamaan kaksi tuntia työmatkaa
joka päivä, ja miten vaikea on löytää aikaa millekään muulle, mitä haluaisi
tehdä. Ystäväni kysyi spontaanisti, miksi ihmeessä en hae töitä lähempää, kun
niitä kerran on tarjolla? Selitin, miten nautin työstäni, miten kehittämishankkeita
on kesken, ja miten hyvin viihdyn pienellä paikkakunnalla työssä.
Ystäväni kysymys jäi vaivaamaan minua ja alkoi
kasvaa. Tajusin, että minulle oli käynyt kuin sammakolle, joka ei kattilassa
huomaa, kun vettä vähitellen kuumennetaan, eikä ymmärrä hypätä pois.
Kypsyttelin asiaa jonkin aikaa ja aloin kysellä töitä, kriteerinä pyöräilymatkan
etäisyys kotoani. Tein monta kuukautta surutyötä siitä, että olen jättämässä työn,
johon olen ollut sitoutunut, ja jota olen rakastanut. Läksiäiskahvieni jälkeen
menimme jatkoille Porvoon ravintolaan, joka on perustettu entiseen julkiseen käymälärakennukseen.
Pisuaari oli sopiva paikka läksiäisille, koska jätin työyhteisöni liriin.
Seuraajaa ei ollut lopettaessani tiedossa.
Aloitin helmikuussa Kivelän psykiatrian
poliklinikan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tiimissä erikoislääkärinä. Kaikki
on loksahtanut kohdalleen, on kiva työyhteisö, potilaat ovat ihania, ja olen
saanut elämääni kaksi tuntia lisää aikaa joka päivälle. Nautin työmatkapyöräilystä.
Olen jaksanut lukea monin verroin enemmän kuin vuosiin, tuntuu kuin olisin
saanut kauan kaivatun ystävän takaisin. Soittamiselle on ollut enemmän tilaa.
Ehdin laittaa kuopuksen aamulla kouluun.
Minut on yllättänyt se, miten iso helpotus
esimiestyön jäämineen pois on ollut. Kliinisen potilastyön ja tiimityön osaan,
esimiehenä toimiminen oli koko ajan epämukavuusalueella liikkumista,
haparointia, kompurointia, jatkuvaa oman osaamattomuuden ja epävarmuuden sietämistä.
Vaikka pidin siitä enkä antaisi niitä vuosia pois, oli se silti kuormittavaa.
Huojentavaa on myös ollut tulla töihin isoon yksikköön, missä kaikki lepää leveämmillä
hartioilla. On vaihteeksi helpottavaa olla muurahainen isossa keossa ja
keskittyä omaan siivuun työsarkaa kantamatta vastuuta kokonaisuudesta.
Esimiestyökokemus auttaa alaisena toimiessa, suhtaudun nykyään myötätunnolla
pomoihin.
Tämä on ollut muutoksen aikaa muutenkin. Matti
on aktivoitunut poliittisesti ja on ollut mukana kirjoittamassa SDP:n
periaateohjelmaa. Esikoinen on lähtenyt armeijaan ja muuttaa ensi viikonloppuna
pois kotoa. Isoja suruja on osunut lähelle. Tässä kohtaa elämässä tuntuu, että
ei ole kiire minnekään, elämä on tässä, näissä mielekkäissä ja tärkeissä
asioissa ja läheisissä suhteissa. Työelämän ja muun oman tekemisen kannalta tämä
on ehkä tähänastisen elämäni parasta aikaa. Yhden sammakon elämänlaatu on
parantunut, kiitos ystävälleni siitä.
