Minulla ei ole valittamista korona-aikana. Murheeni joita on, eivät ole alkaneet koronasta eikä korona ole niitä pahentanut. Kuulun siis hyväosaisiin. Saan tehdä työtä, jota rakastan, ja etätyö on ollut etuoikeus. Psykiatrina ei tarvitse miettiä kelpaanko viisikymppisenä työmarkkinoilla. Töitä on niin paljon kuin jaksaa ja haluaa tehdä. Työksi ihmisten kohtaaminen ja auttaminen elämän pimeiden aikojen läpi kohti valoa on onnen aihe. Uusi työ, missä hoidan potilaita Kainuussa, on ollut myös kotimaan kulttuurimatkailua. On ollut syvää kunnioitusta herättäviä kohtaamisia.
Kun on koronan takia ollut vähän sosiaalisia menoja, olen voinut keskittyä erilaisten töiden tekemiseen, ja minähän tykkään siitä. Työhuoneesta tuli etätyön myötä se huone, missä vietän enimmän osan päivää. Hankin sinne taidelainaamosta taulun, Maaria Oikarisen teoksen Liaani 4. Saan taulusta voimaa, se on ikkuna kokonaiseen maailmaan. Se sytyttää liekin rintaan ja virittää asioita aivoissa sopivasti eri asentoon. Sen katveessa on hyvä olla, se lohduttaa ja ilahduttaa, haastaa ja härnää. Taidelainaamo on mahtava juttu.
Maaria Oikarinen: Liaani 4
Kolmas korona-ajan ilon aihe minulle on ollut äänikirjojen kuunteleminen. Niillas Holmbergin romaani Halla Helle oli hieno saamelaisen sielun avaus. Se osoittaa ja paikkaa puutteita historiankirjoituksessamme ja valottaa suomalaista syrjintää ja kulttuuri-imperialismia. Reni Eddo-Lodgen kirja Miksi en enää puhu valkoisille rasismista oli myös pysäyttävä. Suomessakin olisi paljon purettavaa rakenteellisessa syrjinnässä. Jos aloitettaisiin siitä, että työnhakuprosessit olisivat aina anonymisoituja.
Onnen aiheista en voi puhua mainitsematta kissatyttöämme Sumua ja koirapoikamme Kuuraa. Niiden kanssa yhdessäolo ja niiden leikkien ja keskinäisen hellyyden seuraaminen on tuonut sanomattomasti iloa. Kun leikkauksesta toipuva Sumu kiipeää syliin ja hurisee, kaikki muu unohtuu. Silloin riittää, että on vaan.
