Pätevin ja sopivin

Viimeisenä työpäivänä ennen lomaa haastattelin psykologeja, jotka hakivat lyhyttä sijaisuutta, joka meillä oli avoinna. Jäin siitä pienille ylikierroksille. Olin itse jännittynyt, ja haastateltavat olivat oletettavasti vähän jännittyneitä myös. Olen ollut mukana vasta muutamassa rekrytoinnissa, eikä se ole minulle mitenkään rutiininomaista.

Rekrytoinnissa joutuu punnitsemaan erimitallisia asioita toisiaan vasten. Jollakin on pitkä työkokemus, muttei juuri siitä tehtävästä, johon hän on hakemassa. Jollakin on palavaa intoa ja kehittymispotentiaalia. Joku saattaisi sopia tiimiin erityisen hyvin. Jollakin on iän tai elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta. Jollakin on sellaista osaamista, jota hän voisi jakaa koko tulosyksikölle.

Suomessa halutaan ajatella, että muodollinen koulutus toisi pätevyyttä. Ja että pätevin pitäisi valita. Mutta pätevyyden vertailu ei ole aina helppoa.  Sopivuuden arviointi menee jo selkeästi intuition puolelle. Ja entä jos pätevin ja sopivin eivät ole sama henkilö, kumman sitten valitsee?

Lisäkoulutus ei automaattisesti tuo lisää työhön. Jos on käynyt terapiakoulutuksen, muttei käytä oppimaansa työssään. Jos on kielitodistus toisesta kotimaisesta, muttei uskalla avata suutaan ruotsiksi potilaiden kanssa. Jos on tieteellistä meritoitumista, mutta työtehtävät eivät edellytä tieteen tekemistä.

Lisäkoulutuksesta ei saisi olla haittaakaan. Jos on taiteellinen koulutus tai tohtorintutkinto, vaikka hakisikin kliiniseen työhön, ei se tee hakijasta huonompaa.

Psykiatrisessa työssä persoonallisuudella ja vuorovaikutustaidoilla on iso merkitys. Ne ovat tärkeimmät työvälineemme. Miten se arvioidaan lyhyessä haastattelutilanteessa? Haastattelu saattaa joltakin hakijalta mennä jännittämisen takia pieleen.  Joku voi olla taitava hyvän ensivaikutelman antamisessa.

Joskus valinta on helppo tehdä. Etenkin silloin, kun hakijoita on vähän ja joku on selvästi ylitse muiden. Monien hyvien hakijoiden väliltä valitseminen on vaikeampaa. Joutuu puntaroimaan myös omia motiivejaan. Minkä painoarvon saa henkilökohtainen mieltymys, työntekijän tunteminen entuudestaan tai sen arveleminen, mitä tiimiläiset pitäisivät tästä hakijasta?

Johonkin lopputulokseen on rekrytoinnissa päädyttävä. Ja sen kanssa mennään. Toistaiseksi kaikki rekrytoinnit ovat olleet onnistuneita. Valinnan jälkeen työ vasta alkaa. 

Johtajien palvonta ja naiset johtajina

Luin äskettäin Sheryl Sandbergin kirjan Lean in – naiset ja menestymisen tahto. Siinä hän tarjoaa paljon tutkimustietoa siitä, miten naiset vähättelevät usein osaamistaan ja miehet taas pyöristävät arvionsa omasta osaamisestaan ylöspäin. Sandberg kertoo itsekin pelänneensä, että kohta paljastuu, ettei hän osaakaan mitään. 

Lääkärinä voi olla etukin, ettei ole liian dominoiva, ja että epäilee itseään, ainakin psykiatrina. Tulee tehtyä ehkä tunnollisemmin työt. Ehkä on myös helpommin lähestyttävä. Ehkä ei liikaa luule tietävänsä pohjimmaisia totuuksia asioista. Kun kyselin lääkäriasemilta mahdollisuutta aloittaa yksityisvastaanotto, yksi johtava lääkäri sanoi, että nimenomaan naispsykiatreille on kysyntää.

HUS:in  viiden sairaanhoitoalueen johtajista neljä on miehiä. HUS:in psykiatrian tulosyksikköjen johtajista niin ikään kaikki paitsi yksi ovat miehiä. Vaikka enemmistö lääkäreistä on naisia. Mietin Sandbergin kirjan luettuani, onko menestyminen aina johtamista? Voiko menestyminen olla myös ruohonjuuritason työtä? Johtajalla on vaikutusvaltaa asioihin enemmän, sikäli voi sanoa, että menestyminen on johtamista. Mutta kaikki eivät halua johtajiksi. Johtamistyössä on paljon ikäviä puolia. Sandbergin mukaan naiset maksavat johtamisesta vielä senkin hinnan, että heidät arvioidaan vähemmän miellyttäviksi kuin vastaavilla ominaisuuksilla varustetut miehet.

Johtamisen ja johtajien palvonnassa on mielestäni jotakin epätervettä. Kuuntelin viime jouluna joululauluja uusin korvin. Monessa niistä Jeesuksesta lauletaan nimenomaan johtajana. Meillä ihmisillä on jokin sisäänrakennettu taipumus palvoa valtaa. Onko meillä taipumus myös palvoa valtaa erityisesti liitettynä miehiin? Naisistuminen merkitsee usein alalle myös hohdokkuuden vähenemistä. Jos naiset valtaisivat johtotehtävät, kävisikö niin, että johtajien palkat laskisivat ja suorittavan puolen työt, missä on miehiä, nousisivat arvossaan? Johtamisesta tulisi ikävä työ, jonka miehet mielellään jättävät naisille. Miehet voisivat siirtyä rahakkaiksi konsulteiksi.

Pidän Sandbergin tavoin tärkeänä, että naiset päätyisivät johtaviin asemiin nykyistä enemmän. Uskon, että maailma olisi silloin parempi paikka kaikille. Yhtä lailla tarvitaan johtajia, jotka edustavat taustaltaan etnisiä tai seksuaalisia vähemmistöjä. Johtajien palvonnan väheneminen, jos niin kävisi, ei olisi yhtään hullumpi lopputulos.  

Maalais- ja kaupunkilaispsykiatriaa

Bussimatka kotoani Loviisaan kestää 2,5 tuntia. Bussi ajaa Pernajan kirkonkylän läpi, missä  on idyllisiä vanhoja puutaloja ja hoidettuja puutarhoja, joissa syreenit ovat juuri nyt kukassa. Meri pilkahtaa välillä näkyviin.

Alkuperäinen haaveeni lapsena oli ryhtyä maanviljelijäksi. Luuhasin kaikki lapsuuden kesät mökkinaapurin navetassa ja piirtelin hiekkaan navetan pohjapiirustuksia ja sijoittelin sinne mielessäni vuohia, lehmiä ja kanoja. Myöhemmin haaveeseeni liittyi ajatus eläinlääkäriksi opiskelemisesta.

Minusta ei tullut eläinlääkäriä. Sain tarpeekseni lehmistä työskennellessäni kolme kesää maatalouslomittajana. Psykiatria löytyi lääketieteen opintojen loppuvaiheessa, enkä sen jälkeen enää ole miettinyt, mikä minusta tulee isona.

Minusta ei tullut maalla asujaa. Omakotiasuminenkin osoittautui liian raskaaksi. Mutta viihdyn töissä pienemmillä paikkakunnilla.

Kerrostalossa syrjäytyminen on toisenlaista kuin maalla. Kerrostalossa ihmiset jäävät masentuessaan sohvalle katsomaan tv:tä tai roikkumaan netissä. Omakotitalossa ja maalla on enemmän pakollista puuhaa, joka pitää kiinni rytmissä. Jos on puulämmitys, on hakattava halkoja. Talvella lunta on luotava edes sen verran, että pääsee ulos ovesta. Kesällä nurmikko odottaa leikkaajaa. Minulla on potilaita, joiden elämä on täynnä tekemistä, kun he hoitavat puutarhaa, viljelevät yrttejä kasvimaalla ja kasvattavat tomaatteja kasvihuoneissa ja ruokkivat ja hoitavat lemmikkieläimiään. Vaikka he saattavat olla työttömiä, alkoholisoituneita tai työkyvyttömyyseläkkeellä, heidän elämässään on paljon mielekästä sisältöä. Olen myös tavannut vanhuksia, jotka eivät kerta kaikkiaan toivu siitä, että joutuvat lähtemään omakotitalostaan ja muuttamaan kerrostaloon. Heitä ei auta tieto siitä, etteivät he jaksaisi enää hoitaa omakotitalon töitä. Kerrostalossa elämä ei vain tunnu elämältä.

Olen nähnyt myös maalla asumisen, etenkin maalle kaupungista muuttamisen, varjopuolia. Kun nuori perhe lähtee kauas omista tukijoukoistaan toteuttamaan unelmaansa, idylli voi osoittautua karuksi. Nuori äiti saattaa jäädä yksin vauvan kanssa unelmataloon keskelle metsiä ja peltoja, kun mies käy kaukana töissä. Uusia sosiaalisia verkostoja ei luoda noin vain eikä hetkessä. Jos äiti masentuu, hän ei välttämättä uskalla eikä jaksa lähteä kotoa mihinkään. Masentunut äiti tarvitsisi läheisiään, yksin on vaikeampi toipua.

Käyn Loviisassa työn puolesta kerran kuussa. Bussissa on aikaa kirjoittaa ja nauttia maisemista. Illalla palaan omaan vaivattomaan kerrostaloelämääni. Unelman saavuttaminen voi olla jotakin muuta kuin mitä etukäteen kuvitteli. Mutta ei haittaa, jos on yhtä kokemusta viisaampi. Jotkut unelmat eivät ole saavutettavissa. Niitä tavoitellessa saattaa elämä silti olla rikkaampaa kuin ilman niitä.