Maalais- ja kaupunkilaispsykiatriaa

Bussimatka kotoani Loviisaan kestää 2,5 tuntia. Bussi ajaa Pernajan kirkonkylän läpi, missä  on idyllisiä vanhoja puutaloja ja hoidettuja puutarhoja, joissa syreenit ovat juuri nyt kukassa. Meri pilkahtaa välillä näkyviin.

Alkuperäinen haaveeni lapsena oli ryhtyä maanviljelijäksi. Luuhasin kaikki lapsuuden kesät mökkinaapurin navetassa ja piirtelin hiekkaan navetan pohjapiirustuksia ja sijoittelin sinne mielessäni vuohia, lehmiä ja kanoja. Myöhemmin haaveeseeni liittyi ajatus eläinlääkäriksi opiskelemisesta.

Minusta ei tullut eläinlääkäriä. Sain tarpeekseni lehmistä työskennellessäni kolme kesää maatalouslomittajana. Psykiatria löytyi lääketieteen opintojen loppuvaiheessa, enkä sen jälkeen enää ole miettinyt, mikä minusta tulee isona.

Minusta ei tullut maalla asujaa. Omakotiasuminenkin osoittautui liian raskaaksi. Mutta viihdyn töissä pienemmillä paikkakunnilla.

Kerrostalossa syrjäytyminen on toisenlaista kuin maalla. Kerrostalossa ihmiset jäävät masentuessaan sohvalle katsomaan tv:tä tai roikkumaan netissä. Omakotitalossa ja maalla on enemmän pakollista puuhaa, joka pitää kiinni rytmissä. Jos on puulämmitys, on hakattava halkoja. Talvella lunta on luotava edes sen verran, että pääsee ulos ovesta. Kesällä nurmikko odottaa leikkaajaa. Minulla on potilaita, joiden elämä on täynnä tekemistä, kun he hoitavat puutarhaa, viljelevät yrttejä kasvimaalla ja kasvattavat tomaatteja kasvihuoneissa ja ruokkivat ja hoitavat lemmikkieläimiään. Vaikka he saattavat olla työttömiä, alkoholisoituneita tai työkyvyttömyyseläkkeellä, heidän elämässään on paljon mielekästä sisältöä. Olen myös tavannut vanhuksia, jotka eivät kerta kaikkiaan toivu siitä, että joutuvat lähtemään omakotitalostaan ja muuttamaan kerrostaloon. Heitä ei auta tieto siitä, etteivät he jaksaisi enää hoitaa omakotitalon töitä. Kerrostalossa elämä ei vain tunnu elämältä.

Olen nähnyt myös maalla asumisen, etenkin maalle kaupungista muuttamisen, varjopuolia. Kun nuori perhe lähtee kauas omista tukijoukoistaan toteuttamaan unelmaansa, idylli voi osoittautua karuksi. Nuori äiti saattaa jäädä yksin vauvan kanssa unelmataloon keskelle metsiä ja peltoja, kun mies käy kaukana töissä. Uusia sosiaalisia verkostoja ei luoda noin vain eikä hetkessä. Jos äiti masentuu, hän ei välttämättä uskalla eikä jaksa lähteä kotoa mihinkään. Masentunut äiti tarvitsisi läheisiään, yksin on vaikeampi toipua.

Käyn Loviisassa työn puolesta kerran kuussa. Bussissa on aikaa kirjoittaa ja nauttia maisemista. Illalla palaan omaan vaivattomaan kerrostaloelämääni. Unelman saavuttaminen voi olla jotakin muuta kuin mitä etukäteen kuvitteli. Mutta ei haittaa, jos on yhtä kokemusta viisaampi. Jotkut unelmat eivät ole saavutettavissa. Niitä tavoitellessa saattaa elämä silti olla rikkaampaa kuin ilman niitä.