Tyhjät kädet ja Trump

Tänä syksynä olen ollut yllättynyt siitä, miten iso muutos pesän tyhjenemisen alkaminen on ollut. Tuntuu, kuin jäljellä kotona olevat kaksi lasta olisivat kasvaneet kerralla pari vuotta, kun isoveli muutti omilleen. Esikoisen mukana lähtivät hänen ystävänsä ja musisointinsa, eli kotimme hiljeni enemmän kuin yhden nuoren verran. Päätimme vuosi sitten kuusivuotisen tukiperheenä toimimisen. Lemmikkimarsut nukkuivat pois. Yhtäkkiä hoivattavaa ja huolehdittavaa on arjessa paljon vähemmän.

Välillä olen ollut innoissani lisääntyneestä vapaudesta ja taidenäyttelyissä ja teatterissa juoksemisesta. Välillä taas olen saanut ideoita elämän täyttämisestä ottamalla uusia tukiperhelapsia tai hankkimalla lisää lemmikkejä. Hoivaamistyhjiö on tuntunut fyysisenä tyhjyytenä, melkein särkynä.  Olen vähän ihmetellyt tätä, sillä olen kuitenkin aina tehnyt paljon töitä ja omia juttujani, enkä ole ollut mikään ns. pullantuoksuinen äiti.

Töitä ja projekteja toki riittää, ja nyt on enemmän kuin ehkä koskaan mahdollisuus keskittyä niihin.

Käynnistimme tiimimme sairaanhoitajan kanssa syyskuussa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien taitoryhmän joka perustuu Marsha Linehanin kehittämään dialektiseen käyttäytymisterapiaan. Ryhmän ohjaaminen on vaatinut lukemista, materiaalien kokoamista, ja lisäksi olen harjoitellut kutakin opeteltava taitoa omassa elämässäni. Illat ja viikonloput ovat sävyttyneet ryhmän valmistelusta. Yhtenä harjoituksena on mukavien asioiden tekeminen, ja minulla se on ollut kävelylenkistä koiran kanssa nauttimista ja lukemista.

Olen lukenut Amos Ozin kirjaa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, sen teemat limittyvät sekä työhöni että ajankohtaiseen poliittiseen murrokseen. Ikävän paljon kuvaukset 20-30-lukujen juutalaisvastaisuudesta muistuttavat tämän päivän vihapuheita. Trumpin valinta presidentiksi ja äärioikeiston nousu halki Euroopan ovat huolestuttavia ilmiöitä. Tätä pohtiessani olen päätynyt siihen, että ehkä Trump–ilmiö on meidän perheen uusi vauva. Matti lähti politiikkaan, koska tuli tarve toimia tätä kehitystä vastaan, tehdä työtä yhdenvertaisuuden, vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, vastustaa tuloerojen kasvua ja eriarvoistumista. Matti on ollut taustatukena kaikissa ponnistuksissani, nyt on minun vuoroni.

Sammakon keittämisestä

Heitin Turussa asuvan ystäväni syyskesällä Pasilan juna-asemalle. Asuimme opiskeluaikana yhteisössä, olemme pitäneet yhteyttä kaikki nämä vuodet, ja vaikka tapaamme harvoin, tavatessa on aina mutkatonta ja syntyy hyviä keskusteluja. Hän kysyi autossa kuulumisiani, ja kerroin työkuormasta ja siitä, miten väsynyt olen ajamaan kaksi tuntia työmatkaa joka päivä, ja miten vaikea on löytää aikaa millekään muulle, mitä haluaisi tehdä. Ystäväni kysyi spontaanisti, miksi ihmeessä en hae töitä lähempää, kun niitä kerran on tarjolla? Selitin, miten nautin työstäni, miten kehittämishankkeita on kesken, ja miten hyvin viihdyn pienellä paikkakunnalla työssä.

Ystäväni kysymys jäi vaivaamaan minua ja alkoi kasvaa. Tajusin, että minulle oli käynyt kuin sammakolle, joka ei kattilassa huomaa, kun vettä vähitellen kuumennetaan, eikä ymmärrä hypätä pois. Kypsyttelin asiaa jonkin aikaa ja aloin kysellä töitä, kriteerinä pyöräilymatkan etäisyys kotoani. Tein monta kuukautta surutyötä siitä, että olen jättämässä työn, johon olen ollut sitoutunut, ja jota olen rakastanut. Läksiäiskahvieni jälkeen menimme jatkoille Porvoon ravintolaan, joka on perustettu entiseen julkiseen käymälärakennukseen. Pisuaari oli sopiva paikka läksiäisille, koska jätin työyhteisöni liriin. Seuraajaa ei ollut lopettaessani tiedossa.

Aloitin helmikuussa Kivelän psykiatrian poliklinikan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tiimissä erikoislääkärinä. Kaikki on loksahtanut kohdalleen, on kiva työyhteisö, potilaat ovat ihania, ja olen saanut elämääni kaksi tuntia lisää aikaa joka päivälle. Nautin työmatkapyöräilystä. Olen jaksanut lukea monin verroin enemmän kuin vuosiin, tuntuu kuin olisin saanut kauan kaivatun ystävän takaisin. Soittamiselle on ollut enemmän tilaa. Ehdin laittaa kuopuksen aamulla kouluun.

Minut on yllättänyt se, miten iso helpotus esimiestyön jäämineen pois on ollut. Kliinisen potilastyön ja tiimityön osaan, esimiehenä toimiminen oli koko ajan epämukavuusalueella liikkumista, haparointia, kompurointia, jatkuvaa oman osaamattomuuden ja epävarmuuden sietämistä. Vaikka pidin siitä enkä antaisi niitä vuosia pois, oli se silti kuormittavaa. Huojentavaa on myös ollut tulla töihin isoon yksikköön, missä kaikki lepää leveämmillä hartioilla. On vaihteeksi helpottavaa olla muurahainen isossa keossa ja keskittyä omaan siivuun työsarkaa kantamatta vastuuta kokonaisuudesta. Esimiestyökokemus auttaa alaisena toimiessa, suhtaudun nykyään myötätunnolla pomoihin.

Tämä on ollut muutoksen aikaa muutenkin. Matti on aktivoitunut poliittisesti ja on ollut mukana kirjoittamassa SDP:n periaateohjelmaa. Esikoinen on lähtenyt armeijaan ja muuttaa ensi viikonloppuna pois kotoa. Isoja suruja on osunut lähelle. Tässä kohtaa elämässä tuntuu, että ei ole kiire minnekään, elämä on tässä, näissä mielekkäissä ja tärkeissä asioissa ja läheisissä suhteissa. Työelämän ja muun oman tekemisen kannalta tämä on ehkä tähänastisen elämäni parasta aikaa. Yhden sammakon elämänlaatu on parantunut, kiitos ystävälleni siitä.