Hyvää joulua kaikille

Koiramme Dora joutui hiljattain leikkaukseen runsaan verenvuodon vuoksi. Olimme koko perhe sekaisin huolesta, kun Dora oli huonossa kunnossa. Se uhkasi viedä joulutunnelman kokonaan. Emme ole lainkaan valmiita luopumaan Dorasta, se on 6,5 vuotta ollut rakas perheenjäsen. Työkaverini sanoi osuvasti, että lemmikeissä on se huono puoli, että niihin kiintyy, mutta ne elävät kuitenkin vain vähän aikaa, ja niistä joutuu luopumaan, inhimillisesti ottaen ihan liian pian.

Monelle lemmikki on tärkeä. Joillekin se ainoa syy, mikä pakottaa nousemaan ylös sängystä aamulla ja pitämään edes jonkinlaista päivärytmiä. Joillekin lemmikki on ainoa asia, mikä ylipäätään pitää kiinni elämässä. Monet itkut on itketty vastaanotollani lemmikin menettämisen takia.

Joulu on perhejuhla, ja monelle yksinäiselle vaikeaa aikaa. Joillekin joulu nostaa mieleen lapsuuden vaikeimmat muistot ja joulu on pelkkää pahimman yli selviämistä, vaikka lapsuudesta olisi jo vuosikymmeniä aikaa.

Meidän paras joululahjamme on se, että Dora selvisi ja alkaa olla oma itsensä taas. Se terästi muistamaan kiitollisuudella sitä, että omat rakkaat ovat hengissä. Isoäitikin, 94v, en tiedä kauanko saamme hänet enää pitää. Tämän vuoden uutiset ovat tehneet ajankohtaiseksi olla ottamatta itsestäänselvyytenä myöskään sitä, että meillä Suomessa on rauha ja maailman mittakaavassa hyvin toimiva demokratia, tasa-arvoinen yhteiskunta, sananvapaus ja oikeusvaltio.  

Pitäkäämme huolta toisistamme, ja tehkäämme osuutemme siitä, että tästä yhteiskunnasta tulisi entistä tasa-arvoisempi ja parempi myös kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Se on minulle joulun tärkein sanoma, jonka aion muistaa myös ensi keväänä äänestyskopissa.

Laatuaikaa rakkailleni

Joku on sanonut, että työtä ei saisi rakastaa, sillä se ei anna vastarakkautta.  Mutta en voi itselleni mitään. Tänä syksynä tälle suhteelle ei ole kuitenkaan ollut laatuaikaa, vaan kiire ja kaaos ovat tehneet työstä selviämistä, emmekä kumpikaan ole olleet oikein tyytyväisiä.

Alkusyksyn ylilääkärinsijaisuus sekoitti kalenterini koko syksyksi. On kuin toimipisteet, joissa käyn, potilastapaamiset, esimiestehtävät, kehittämishankkeet ja kokoukset, koulutuspäivät ja konsultaatiokäynnit olisi laitettu pussiin, ravistettu ja levitetty kalenterini sivuille. Olen juossut paikasta toiseen ehtimättä ajatella tai suunnitella mitään. Sihteerit ovat vain ihmetelleet viuhtomistani ja talletelleet potilaiden soittopyyntöjä muistilistalleni, kun en ole koskaan paikalla puhelinaikoina. Viikon rauhallisin pysäkki on ollut ilta yksityisvastaanotolla, jolloin olen saanut keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Tutkimukselle ei ole ollut aikaa ollenkaan, ja se lopulta sai minut noudattamaan isoisäni äidin ohjetta, että kun on oikein kiire, pitää istua alas. Istuin muutaman tunnin kynän ja paperin kanssa ja pohdin erilaisia vaihtoehtoja, sillä näin ei voi jatkua. Erityisesti alan olla väsynyt ajamaan pahimmillaan lähes 200km päivässä työmatkaa. Radion kuunteleminen autossa on kivaa, mutta..

Pysähtyminen auttoi. Kirkastin itselleni vaihtoehdot, myös sen, että jättäytyisin kokonaan tai osittain pois virkatyöstä. Olen siitä onnellisessa asemassa, että on mistä valita. Työt eivät ole loppumassa, jos vain itse pysyy työkykyisenä. Tämä syksyn kaaoskin on enimmäkseen itsestäni johtuvaa, itsepähän olen tähän suostunut. Kaikki ei toki ole omaa syytäni. Luin jutun toisesta psykiatrian apulaisylilääkäristä, ja oli hauska huomata, että hänkin kuvasi työtään pirstaleiseksi mutta palkitsevaksi.

Otin tilanteeni puheeksi esimieheni kanssa. Sain sovittua että teen keväällä yhden päivän viikossa paperitöitä. Saan etäyhteyksillä varustetun tietokoneen. Saan tehdä paperityöpäivän lähempänä kotiani, joten ajokilometrit vähenevät. Esimieheni lupasi tarttua lääkärivajeeseen, jotta en joudu enää keväällä paikkaamaan sitä kaikkein kauimmaisessa toimipisteessämme. Sain ymmärrystä ja kiitosta. Se tuntui hyvältä.

Tein koko keväälle viikko-ohjelman, ja se oli vapauttavaa. Alan taas osallistua tiimeihin säännöllisesti, varaan aikaa tutkimukselle ja kehittämistyölle ja puhelinajoille.  Kun hoidan kalenteriani, hoidan itseäni ja suhdetta rakkaaseen työhöni. Meillä on oltava laatuaikaa toisillemme, en halua pilata tätä juttua. Ja perheelle on jäätävä muutakin kuin raato.

Lomaltapaluu ja akilleenkantapää

Tänä kesänä lomani oli erityisen rento. Mökkeilimme, sovittuja menoja oli tarkoituksella hyvin vähän. Loman alkuvaiheen huonot säätkään eivät häirinneet, vaan antoivat luvan joutenoloon sisällä. Sateiden ropistellessa lueskelin meneillään olevaan johtamiskoulutukseen liittyvää kirjallisuutta. Aurinko ja helle hellivät loman lopulla, niin että sekin täyttymys koettiin. Tärkeintä oli yhdessäolo läheisten kanssa vailla aikatauluja ja kiirettä. Puutarhatöitä tein paljon vähemmän kuin olin kuvitellut tekeväni, ja mökin vintin raivaaminenkin jäi johonkin toiseen kesään.

Olen tehnyt niin pitkään potilastyötä, että potilasasiat eivät seuraa minua enää juurikaan lomalle. Esimiehenä olen kokemattomampi, ja paria siihen liittyvää asiaa huomasin välillä miettiväni. Virheistä voi yrittää oppia. Vaikka kivempi olisi, jos niitä ei olisi tehnyt.

Loman viimeisellä viikolla ylilääkäri yllättäen soitti minulle ja kertoi, että joudun heti lomalta paluun jälkeen hänen sijaisekseen omien töitteni ohella. Minua odottivat monen lääkärin työt. Se tiesi delegoimista, priorisoimista, uudelleenjärjestelyjä ja pitkiä päiviä. Ensimmäinen työviikko oli raskas, mutta selvisimme, kiitos kollegojen ja muiden työkavereiden talkoohengen.

Pitkien, välillä melkein tauottomien työpäivien jälkeen olin illalla kotona aika loppuun kaluttu.  Toistaiseksi olen kuitenkin hyvillä mielin. Rakastan työtäni, ja tilanteen haasteellisuudessa on positiiviset puolensa, kun akut on ladattu. Nyt, kun lapset ovat isompia, tilaa ja vapautta panostaa töihin ja opintoihin on entistä enemmän. Kerrostalossa asuessa askareita on niin vähän, että arki tuntuu vuosia jatkuneen hoivaamiseen ja raatamiseen nähden kevyeltä kuin ilmapallo.

Jaksamisesta on pidettävä huolta. Riittävästi vastapainoa ja lepoa on oltava. Kukaan ei jaksa loputtomiin. Tämän kanssa olen kompastellut koko aikuisen ikäni. Olen oppinut paljon vuosien varrella. Oman akilleenkantapäänsä suhteen ei kannata herpaantua. Mutta se ei olisi oikea akilleenkantapää, jos sen suojeleminen kävisi helposti.

Komission kiivaimmat kasakat

Tsaarin aikaan Suomi virkamiehistöineen suojeli autonomiaa olemalla Tsaarin kiltein provinssi. Suomalaiset yrittivät ennalta arvata mitä Tsaari mahdollisesti haluaisi, ja tekivät sen jo etukäteen. Pitkään homma toimikin, Nikolai I:n väitetään kivahtaneen Suomesta valittamaan tulleelle virkamiehelle, ”Jättäkää suomalaiset rauhaan! Se on valtakuntani ainoa provinssi, joka ei ole koskaan tuottanut minulle harmia.”

Tähän Suomessa oli pyritty, ja se jäi virkamiehistön keskuuteen elämään riemuvoittona. Sortokaudet olivat suuri järkytys, kun kiltteydellä ei enää pärjännytkään. Onneksi kohta perustettiin Neuvostoliitto ja kiltteily sai jatkua.

NL:n kaatumista seuranneen hämmentävän välivaiheen jälkeen saatiin Moskovan tilalle EU ja Tsaarin tilalle komissio. Suomen hallinto saattoi palata tuttuun turvalliseen uomaansa. Siihen, jossa virkakoneisto pitää huolta siitä, ettei kukaan komissiossa pahoita mieltään suomalaisten toiminnasta.

Olen joutunut painimaan suomalaisten virkamiesten kanssa erään hankkeen kansallisista, mutta EU:n säädöksiä noudattavista tuista. Voi käydä niin ettei tukia pystytä hyödyntämään koska kaikista ohjeista, asetuksista jne. on Suomessa kiltin tunnollisesti kaivettu tiukimmat mahdolliset tulkinnat. Ja tiukennettu niitä vielä lisää ministeriön omilla ohjeilla. Ettei vaan kukaan Brysselissä epäilisi meidän haluamme olla luokan 10+ papukaijamerkkioppilas.

Hupaisaa on, että koko tukitarve johtuu meille tänne pohjoiseen tulevista paljon muuta Eurooppaa tiukemmista ympäristösäädöksistä. Tässäkin asiassa olimme eturivissä, ja viittasimme. Sitten tarvittiin tukia jotka auttaisivat sopeutumaan säädöksiin. Tuista päättäminen kesti kuitenkin niin kauan, että niiden käyttäminen tiukissa aikarajoissa on vaikeaa . Voisiko sitten aikarajoista yrittää etsiä suotuisat tulkinnat? Arvatkaa…eihän me haluta olla hankalia,  tai vaikuttaa siltä kuin etsisimme porsaanreikiä.

Hankkeellemme lopulta myönnettiin tuet, ja ministeriössä todettiin auliisti että ”hanke on täysin linjassa meidän tavoitteidemme kanssa”.  Nyt on siis enää kiinni siitä pystytäänkö rahat käyttämään vai ei.

Mielessä on käynyt epäilys ettei Ranskassa, saati sitten etelämpänä, jää rahoja järkeviin hankkeisiin jakamatta pelkästä ylivarovaisuudesta. Sieluni korvilla kuulen sikäläisen virkamiehen sanovan,  ”kyllä se jotenkin sumplitaan, hankehan on hyvä!”. Vaikea kuvitella tuota suomalaisen virkamiehen suuhun.

EU:ssa tukilainsäädäntö on kirjoitettu olettaen jäsenvaltioiden virkakoneistojen pelaavan kotiin päin. Se lähtee siitä, että jäsenmaissa yritetään auttaa omia etsimällä porsaanreikiä ja edullisia tulkintoja. Mutta ei Suomessa, meillä virkakoneisto omaksuu vaistomaisesti perinteisen roolinsa komission kasakkoina, pelaa vanhaa Tsaarin aikaista peliään. Koettaa miellyttää Komissiota menemällä ennakoivasti vielä pidemmälle. Mahtaa aiheuttaa hämmennystä Brysselissä!

Suomalainen virkakoneisto on kokemukseni mukaan rehellistä ja pätevää, mutta mentaliteetissa taitaa olla vielä vähän tuota Tsaarin aikaista perua.  Organisaatiokulttuuri on uskomattoman sitkeä juttu.

Hullu sä et ole

Jannan single Sä et ole hullu soi paljon radiossa. Laulu kertoo siitä miten satutettu ihminen romahtaa ja alkaa epäillä mielenterveyttään. Laulun kertoja, varmaan ystävä, lohduttaa sanoen, että et ole hullu, sinulla vain on juuri nyt vaikeaa.  Ihmiselle lienee tärkeää luokitella itsensä ja toiset hulluuden rajan jommalle kummalle puolelle. Laulu leikittelee tällä ilmiöllä, se vetää rajan hulluuden ja normaaliuden välille, rajaten kertojan ja hänen ystävänsä turvallisesti normaalien puolelle.

3,5% suomalaisista sairastaa psykoosin elämänsä aikana. Tavallisin psykoosisairaus on skitsofrenia, jota sairastaa n. 1% väestöstä. Ainakin nämä sairaudet ovat perinteisessä mielessä hulluutta. Vai lasketaanko hulluuteen myös vaikkapa masennus, johon elämänaikaisesti sairastuu lähes viidennes väestöstä? Entä persoonallisuuden häiriöt tai syömishäiriöt? Mihin laulun tekijä on vetänyt rajan? Miltä tuntuu olla virallisen tautiluokituksen mukaan rajan tuolla puolen, ja kuunnella radiosta rallatusta siitä, miten laulun kertojan ystävä ei sentään onneksi ole hullu?

Vaikka miten paljon nykyään puhutaan mielen sairauksista ja yritetään lievittää niihin liittyvää häpeäleimaa, on silti hyväksyttyä laulaa radiossa tällä tavalla. Onneksi ei ole hyväksyttävää laulaa näin kehitysvammaisuudesta, homoseksuaalisuudesta tai etnisesti eritaustaisista ihmisistä. Kukin voi miettiä, miten kertosäe kulkisi, kun käytettäisiin tästä toiseudesta haukkumasanaa ja oltaisiin syrjivän aatteen puolella, ihan tosissaan.

Sanoilla on voimaa, mutta pelkkä sanojen vaihtaminen ei auta, jos asenteet taustalla eivät muutu. Mielenterveyskuntoutuja on poliittisesti korrektimpi ilmaisu, mutta siitäkin on tullut haukkumasana, leima, syrjinnän ja ennakkoluulojen väline.

Netissä on levinnyt raikas uusi versio Olen suomalainen –kappaleesta, jossa esittäjinä on suomalaisia, joilla on sukujuuret toisissa maissa. Näitä tarvitaan. Työtä inhimillisyyden puolesta ja ennakkoluulojen murtamiseksi riittää. Se työ ei lopu koskaan. Mielenterveyden häiriöihin liittyvät ennakkoluulot istuvat syvässä, siitä Jannan singlen pääsy soittolistoille kertoo surullista tarinaa.

Lähteet:

http://www.laakarilehti.fi/files/nostot/2012/nosto9_1.pdf

Suvisaari ym. Psychological Medicine 2009;39:287-299

Onko psykiatria rankkaa?

Kun kerron työskenteleväni psykiatrina, kysytään usein ensimmäisenä, eikö työskenteleminen sellaisella alalla ole rankkaa.

Vastuu potilaiden hengestä kuuluu kaikkeen lääkärin työhön. Monessa muussakin työssä ollaan vastuussa toisten hengestä ja hyvinvoinnista. Bussikuski on vastuussa kuljettamiensa ihmisten ja muiden tiellä liikkujien turvallisuudesta. Insinöörin suunnittelema silta voi romahtaa, tai huonosti suunniteltu tienristeys voi altistaa kolareille. Päiväkodeissa työskentelevillä on vastuu lapsista.

Silti lääkärin työssä ja hoitoalalla elämän ja kuoleman kysymykset ovat suoremmin käsillä päivittäisessä työssä kuin useimmilla muilla aloilla. Kirjoitusvirhe reseptissä, huolimattomuus diagnostiikassa, unohdus tai arviointivirhe voi johtaa nopeasti vakaviin seurauksiin. Tämä on mielestäni rankin ja vaikein asia kestää lääkärin työssä.

Psykiatriseen sairauteen kuoleminen tarkoittaa yleensä itsemurhaa. Oman potilaan itsemurha on raskainta, mitä olen työssäni kohdannut. Itsemurha jättää läheiset ja hoitoon osallistuneet henkilöt miettimään, olisiko jotain ollut tehtävissä. Aina itsemurhaa ei ole mahdollista ennustaa tai estää, mutta silti potilaan itsemurhaa on vaikea olla pitämättä omana virheenään.

Ensimmäinen esimieheni Tammiharjun sairaalassa aikanaan sanoi, että psykiatriassa pitää aina olla valmiina suojaamaan itseään. Viimeinen luukku oman itsen ja työn välillä pitää olla valmiina sulkemaan. En ole aina onnistunut siinä. Mutta ajan kanssa oppii suojaamaan itseään paremmin.

Mutta kysyjä ei yleensä tarkoittaa itsemurhavaaran arviointia, kun hän kysyy psykiatrian rankkuudesta. Yleensä hän ajaa takaa sitä, onko rankkaa kohdata psyykkistä pahaa oloa jatkuvasti. Kysymyksen takana saattaa olla myös pelkoa psyykkisiä sairauksia kohtaan ja ajatus siitä, että ne tavalla tai toisella tarttuvat tai vievät mukanaan syövereihinsä.

Toisen ahdistuksen kannattelu vaatii osaamista. Pelkkä eläytyminen potilaan tilanteeseen ei riitä, vaikka empatia ja tarkka ymmärtäminen onkin välttämätöntä. Täytyy tietää, mitä voi tehdä toisen auttamiseksi. Se on avain siihen, ettei päivittäinen työ psykiatrina käy liian raskaaksi.

Psykiatrin vastaanottohuoneessa itketään paljon, mutta myös nauretaan. Onneksi usein tie ulos masennuksesta tai ahdistuksesta löytyy. Joskus sairauden luonne on sellainen, ettei täydellinen paraneminen ole mahdollista. Silloin voi kulkea potilaan rinnalla surussa, auttaa sopeutumaan ja hyväksymään asia ja iloitsemaan pienistäkin edistysaskeleista.

En kanna potilaiden asioita enää kotiin, kuten urani alussa tein. Olen kiitollinen, että saan tehdä työtä, jonka merkityksellisyyttä ei tarvitse miettiä. Rankkaa työstäni tekevät tavanomaiset asiat, kuten pitkä työmatka ja ajoittainen kiire. Vastaanottotilanteessa kiire onneksi katoaa. Vastapainoksi työlle riittää tavallinen elämä, ruoanlaitto, metsäkävely tai puutarhakirjan avaaminen, näin kevättä kohti kun mennään.

Hatunnosto yksinhuoltajille

Matti on tämän viikon reissussa. Kun töissä sanoin, että viikko ilman Mattia laskee elämänlaatuani, eräs vanhempi työkaveri sanoi, että sittenhän sinulla on asiat hyvin. Mies ei ole minulle japanilaisen sanonnan mukainen iso roska.

Yksin askareita on tuplasti enemmän ja ne tuntuvat raskaammilta. Aamulla pitää saada lapset liikkeelle, illalla paimentaa nukkumaan. Koiran ulkoiluttaminen tuntuu rasitteelta aamukiireessä. Nukkumaan käydessä eilen en tiennyt itkeäkö vai raivota, kun sängyssä odotti sama näky kuin kolmena edellisenäkin iltana; peitot, tyynyt ja lakanat kuolan sekaiseksi mytyksi myllättyinä. Juoksuisen koiran pesänrakennupuuhia. Jos minulta menee hermot, ei ole toista tasapainottamassa tilannetta ja ottamassa vastuuta. Ja kyllähän ne välillä menevät.

Olen poispilattu parisuhteella sekä käytännöllisesti että henkisesti. Olen tottunut siihen, että Matti hoitaa kaupassa käynnin ja lasten kuskaamisen, aamutoimet ja iltatoimet. Ja siihen, että voimme jakaa niin vanhemmuuden kuin kaikki muutkin asiat, olen tottunut päättymättömiin keskusteluihimme. Läheisyydestä puhumattakaan. Ilman Mattia on yksinäistä, vaikka lapset ovatkin siinä.

20% lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä, joista suurin osa on yksinhuoltajaäitien luotsaamia. Yksinhuoltajuus on köyhyysriski, yksinhuoltajaperheistä neljännes saa toimeentulotukea. Nostan hattua kaikille yksin lapset kasvattaville. Yksinhuoltajuudesta pitäisi saada jokin kunniamerkki. Epäilemättä on paljon parisuhteita, joista vapautuminen yksinhuoltajuuteen on helpotus. Mutta silti.

Yhden hyvän puolen olen havainnut yksin lasten kanssa olemisessa. Lasten kanssa tulee juteltua enemmän. Normaalisti uppoudumme niin tiiviisti Matin kanssa toisiimme, että lapset jäävät sivummalle. Tästä havainnosta voisi yrittää ottaa opiksi.

(Lähde: http://www.yvpl.fi/media/yhden-vanhemman-perheet-tilastoina/).