Päivystyskuplassa

Olen viettänyt satoja öitä psykiatrisissa sairaaloissa päivystäen. Päivystäjän huoneessa on aina yhtä laitosmainen tunnelma. Liinavaatteet  ovat kaikkialla  samaa sähköistyvää, liukaspintaista sorttia. Ilmastointilaitteen suhina muistuttaa pimeässäkin siitä, että en ole kotona.

Missään päivystys ei ole ollut ns. raskasta päivystystä, eli aktiivityötä on ollut verrattain pieni osuus ajasta, arkena muutama tunti virka-ajan päätteeksi osastolla, viikonloppuna harvoin tavallista työpäivää pidempään. Yleensä yön on saanut nukkua. Toki poikkeuksiakin on. Joskus tulee työkomennus keskellä yötä.

Ei ole kivaa olla poissa perheen luota. Mutta päivystyksessä on oma viehätyksensä. Päivystävänä lääkärinä on hetken vastuussa koko sairaalasta. Joutuu hyppäämään tilanteeseen kuin tilanteeseen ja ratkaisemaan käsillä olevan ongelman, mutta pitkäaikaista vastuuta ei tarvitse kantaa.

Päivystävä lääkäri psykiatrisessa sairaalassa kutsutaan paikalle esim. silloin, kun osastolle tulee uusi potilas tai toinen vaatii päästä kotiin. Tai kun aggressiivinen potilas joudutaan rauhoittamaan lepositeisiin, lääkitykseen pitää tehdä muutoksia, tai kun osastolla oleva potilas alkaa saada vaikkapa sydänoireita, vatsakipuja tai muita oireita, jotka vaativat lääkärin arvion. Joskus riittää puhelinkontakti hoitajan kanssa, jos kyse on vaikka kertaluontoisesta nukahtamislääkkeen määräämisestä.

Jos arkipäivystys on puuhakas ja töitä riittää iltamyöhään asti, pääni alkaa väsyä, ja toimintani hidastua. Takana kun on tavallinen, tiivis työpäivä. Myöhään illalla sairauskertomusmerkinnän kirjaaminen käy monin verroin hitaammin kuin virkeänä päiväsaikaan. Ikäkin tuntuu, ja päivystyksen  jälkeisen päivän olen väsynyt, vaikka olisin nukkunut hyvin ja vaikkei töitä olisi illalla ollut kuin pari tuntia. 

Näitä etupäivystyksiä minulla on nykyään kerran-pari kuukaudessa. Takapäivystyksiä sen sijaan on kymmenkunta, mutta se ei rasita juurikaan, koska se tapahtuu kotoa käsin. Etupäivystäjät ovat kokeneita ja soittavat hyvin harvoin. Jonkin verran valmiustilassa oleminen rajoittaa menemisiä. Elokuviin tai teatteriin ei voi mennä, eikä lähteä kovin kauas. Ei voi ottaa viiniä ruoan kanssa. On pystyttävä vastaamaan puhelimeen ja  oltava valmiina lähtemään tarvittaessa.

Vaikka etupäivystäminen on rasittavaa, on se myös hyväksi. Pääsen käymään akuuttiosastolla, jossa muuten en juuri koskaan kävisi. Sairauskertomuksessa oleva hoitajan nimi saa kasvot ja näen, millaiset olot osastolla on. Ja tuntumani akuuttipsykiatriaan säilyy. Omassa työssäni tempo on paljon hitaampi ja tulipalot palavat pienemmällä liekillä ja hivuttavammin, eivätkä roihuten kuten akuuttipsykiatriassa.

Päivystäjän huoneessa on irrallinen tunnelma, kuin olisi lähtenyt matkalle avaruuteen. Muu elämä jää valovuosien päähän. Päivystäjäkin laitostuu. Aika kiertyy puhelimen ympärille, valmiuteen vastata ja lähteä liikkeelle, kun se soi. Sairaalassa yöpyminen on vähän haljua. Illalla soitan hyvän yön toivotukset kotiin. Uni ei tule yhtä hyvin kuin omassa sängyssä. Aamulla kömmin osastolle antamaan raportin tapahtuneesta. Sitten palaan omaan arkityöhöni. Kotiin tulen illalla kiitollisena siitä, että minulla on koti, johon tulla, ja läheiset, jotka odottavat.