Puutarha elpymisen lähteenä

       Muutimme viime kesänä takaisin kerrostaloon kahdeksan omakotitalossa asutun vuoden jälkeen. Olen puutarhahullu, ja moni on kysynyt, miten pystyin luopumaan puutarhastani, jonka olin rakkaudella ja valtavalla työmäärällä rakentanut.

       Kahdesta syystä se ei ole ollut vaikeaa. Ensinnäkin, tavallaan en ole kokonaan menettänyt puutarhaani. Se jatkaa omaa elämäänsä, vaikka en enää itse siellä mellasta, vaan se on uusien asukkaiden käsissä. Se on maailmalle lähtenyt lapseni. Minulle puutarhani on olemassa mielen maisemana, jossa voin edelleen ajatuksissani käydä. Istuttamani kasvit jatkavat kasvuaan muistoissani. Eikä enää tarvitse olla leikkaamassa ruohoa kerran viikossa kasvukaudella.

       Toisekseen, vaikka ikiomaa puutarhaa ei enää olekaan, en ole luopunut puutarhanhoidosta. Sekä appivanhemmillani että omilla vanhemmillani on kesäpaikat, joissa on puutarhamaata yllin kyllin kaikkien suvun jäsenten myllätä. Oman puutarhan kanssa olinkin kolmen puutarhan loukussa. ”Too much of a good thing can be wonderful”, sanoi Mae West. Mutta normaalielämässä liika on liikaa. Kun ei ehdi enää olemaan lasten kanssa, koska kaikki liikenevä aika menee taimien kanssa häärätessä ja maata kääntäessä. Kun mökiltä palaa kitkemissavotan jälkeen kotiin ja kotipihalla odottaa puolisääreen ulottuva nurmikko ja uusi kitkemissavotta.

       Puutarhanhoito antaa minulle syvältä kumpuavaa iloa. Iloa kasvun ihmeestä, kun saa siemenestä nousemaan pieniä hentoja taimia ja saa seurata niiden elämää vuodenkierrosta toiseen. Luovaa iloa, kun saa suunnitella uusia istutuksia ja luoda puutarhaan tiloja ja huoneita, maalata kukkien väreillä ja sommitella muotoja. Esteettistä ja aikaansaamisen iloa, kun saa kitkemällä kirkastettua kukkapenkin. Rentoutumisen ja elpymisen iloa. Ei tarvitse kuin avata puutarhakirja tai istua sohvalle haaveilemaan, niin tuntuu kuin olisin paratiisissa.

        Puutarhaguruni on suomalaisen puutarhakirjallisuuden grand old man Pentti Alanko, jonka mukaan puutarhassa on parhaimmillaan monikerroksinen ja monimuotoinen lajisto, jossa sijansa voi olla myös erilaisilla luonnonkasveilla. Istutuksia ei tarvitse valtavasti hoitaa, kun kasvi on istutettu paikkaan, missä se viihtyy. Itse en löydä taimille aina heti oikeaa paikkaa, ja joskus kasvi muuttaa monta kertaa. Tapanani on istuttaa uutta perennaa vähän sinne ja tänne ja katsoa, missä se lähtee viihtymään ja runsastumaan. Puolivilli puutarha on minun mieleeni. Monilajisuuden, perhoskasvien ja maatiaiskasvien suosiminen on myös pieni ekoteko. Haluan, että puutarhassa pörisee ja surisee ja lepattelee perhosia ja lintuja. Nurmikon seassa voi kasvaa kukkivia kasveja kuten niittyhumalaa, ja varjoisassa paikassa sammal viihtyy nurmea paremmin ja saa kasvaa rauhassa.

       Puutarha on minulle pakopaikka stressiltä. Työni on monin tavoin vaativaa, äitiys haastaa koko persoonan. Työstä ja arjen haasteista irtipääseminen vaatii jotakin vastapainoa. Jos vain istun sohvalla, en saa mieltäni irti työasioista ja huolista. Unelmien tai todellisuuden puutarhaan pakeneminen auttaa. Kun mietin idänunikkojen kasvattamista vanhan kodin komeiden yksilöiden siemenistä tai suunnittelen esikkopenkkiä appivanhempien mökille keinun taakse, stressi haihtuu, tunnen mullan sormissani ja mielessäni versoo jotain uutta. Puutarha hoitaa minua enemmän kuin minä puutarhaa.