Apulaisylilääkärin sillisalaatti

Työnkuvani on pieniin osiin silputtu sillisalaatti. Teen potilastyötä, paperityötä, tiimityötä, yhteistyötä organisaation sisällä ja ulkopuolisten kanssa, kehittämistyötä, koulutustyötä, tutkimustyötä ja johtamistyötä, mitä se sitten kulloinkin onkin. 

Alaisuudessani on Sipoon, Porvoon ja Loviisan psykiatrian poliklinikat, ja lisäksi käyn säännöllisesti Porvoon sairaalassa kokouksissa. Joten maantieteellisestikin työni on pilkottu osiin. Sähköpostia tulee joka suunnalta, ja harvoin keskityn yhteen asiaan tuntia pidempään.

Pidempiä taukoja en työpäivien sisällä pidä. Syön lennossa kaapistani pähkinöitä ja ruisnäkkileipää ja juon silloin tällöin kupillisen teetä. Tällainen muutaman minuutin meditatiivinen hetki riittää katkaisemaan ajatukset hetkeksi. Sitten jaksan taas orientoitua johonkin uuteen, lausuntoon, lähetteeseen tai potilaan vastaanottamiseen.

Kun teen töitä tietokoneella, pidän ovea auki, jotta tiimiläiset tietävät, että voivat tulla asioineen. (Yleensä suljen oven siksi aikaa, kun syön, etteivät he yllätä minua suu täynnä pähkinöitä) Heidän asiansa voi olla mitä vaan koulutuksista oman lapsen lääkärikäyntiin,  potilasasioihin tai vaikkapa kutsu tulla testaamaan uudet mukavat terapiatuolit, jotka saatiin sairaanhoitajan vastaanottohuoneeseen. 

Olen tehnyt apulaisylilääkärin työtä nyt 1,5 vuotta. Tähän asti on ollut niin paljon opeteltavaa että viihtyminen on tuntunut väärältä sanalta kuvaamaan suhdettani tähän työhön. Mutta pidän työstäni ja nautin sen haastavuudesta. Saan tyydytystä siitä, jos tunnen, että saan vietyä asioita eteenpäin ja palveltua tiimiläisiä ja potilaita. Jos tulee pyyhkeitä jostain, otan sen aika raskaasti, mutta yritän muistaa, että aina ei voi onnistua. Ja että ihmisiä kun ollaan, virheitä sattuu, vaikka etenkin potilastyössä virheiden seuraukset voivat joskus olla raskaita kantaa.

Työmatkat käytän tietokoneen ääressä. Teen ohjeistuksia, power point esityksiä, pyörittelen tutkimustuloksia excelillä, kirjoittelen blogitekstejä ja  käyn läpi sähköposteja.

Kun tulen kotiin, olen ihan naatti enkä jaksa enää tehdä mitään aivotyötä vaativaa. Kotityöt tuntuvat silloin jopa ihan mukavilta. Laitan jotain yksinkertaista ruokaa, istun sohvalla kutomassa (torkkupeittoa, pelkkää oikein kutomista monivärisellä langalla, ettei tarvitse ponnistella) ja puhelen Matin kanssa. Lapset tulevat ja menevät asioineen. Tiskikone hurisee. Liian iso koiramme pyrkii syliin.

Välillä, etenkin huonommin nukutun yön jälkeen mietin, miten jaksan ja jaksanko tätä sittenkään. Sillisalaatin lisäksi pitääkin olla muuta hengen ja ruumiin ravintoa. Tärkeää on, että saan viettää hitaan, pitkän viikonloppuaamun rauhassa Hesarin ja kahvikupin ääressä ja käydä pitkällä juoksulenkillä metsässä ja pitkin merenrantaa. Tai selailla puutarhakirjaa tai siivoilla kotona hissukseen, nähdä ystäviä tai kirjoittaa jotain huvikseni. Tai käydä lasten kanssa luistelemassa kirkkaan tähtitaivaan alla.

Olen vähitellen tutustunut työyhteisööni ja  hauskoja yhteisiä hetkiä on ehtinyt kertyä. Oven suussa, kahvihuoneessa, kansliassa. Huulen heittoa, kuulumisien vaihtoa, pienten hetkien jakamista, toisesta välittämistä. Kun alamme olla toisillemme tuttuja, on rennompaa, luottavaisempaa ja lämpimämpää olla töissä. Sitä voi jo kutsua viihtymiseksi. Toivon, että sote-uudistussotku ei murenna organisaatiota niin, että kehittämistyö, jota nyt teemme, ei kannakaan pidemmälle kuin parin vuoden päähän. Se heittää varjon työn ylle. Mutta varjojenkin kanssa on elettävä, sekin kuuluu tähän elämään.