Me Ateenalaiset Meloksella

Kaukaa alapuolelta kuuluu ihmisten huutoa ja kovaäänisten mölinää. Ihmismassat virtaavat kohti parlamenttia banderolliensa kanssa. Mellakkapoliisit ovat paikalla, vesitykit, kilvet ja pamput valmiina.

Katselen poikani kanssa alas Akropolin kukkulalta kevättalven auringon lämmittämää Ateenaa.  Pilvetön taivas hohtaa sinisenä ja auringossa on lämmin, asteita noin viisitoista. Olemme keskellä muinaisuutta,  viisauden jumalattaren temppelin edessä, nykypäivä on kaukana alapuolella.

Peloponnesolaissodan historiassa on kohta jossa Thukydides kuvaa Ateenan sotaretkeä pientä puolueetonta Meloksen saarta vastaan. Kuvaus on julma ja kaunis. Kaunein vahvimman oikeuden julistus, jonka kirjallisuudesta tunnen. Ateenalaiset ovat ylivoimaisia, ja he ovat päättäneet vääryydellä alistaa pienen Meloksen. Estääkseen muita klienttejä lipeämästä liitosta, pönkittääkseen arvovaltaansa. Ateenalaiset lähettävät edustajansa puhumaan meloslaisille ja kehottavat heitä olemaan realisteja; älkää haaskatko aikaa puhumalla oikeudesta, me molemmat tiedämme ettei se tai jumalat teitä pelasta. Alistukaa tai tuhoutukaa.

Likaisen valkoinen Ateena ja kreikkalaiset ovat saaneet konnan roolin siinä pienessä moraliteetisssa, jota me kolmen A:n suomalaiset ja muut hyveelliset pohjoiseurooppalaiset taloudesta kerromme. Taloudellinen tarinakin on väärin, mutta se on satu toiselle päivälle.

Ihmiset banderolleineen ovat kiihdyksissään, vihaisia. Hallitus tekee meidän pohjoiseurooppalaisten käskystä yhä uusia leikkauslistoja ja veronkorotuksia. Kreikka on puukko kurkulla. Jos he eivät suostu, menevät lainahanat kiinni ja leikkaukset ovat vielä rajumpia

Tietysti kreikkalaiset – valtiona – ovat itse aiheuttaneet tilanteen. Kreikan puolueet ovat pitkään olleet aatteettomia hyväveliverkostoja. Omat kannattajat pitää palkita viroilla ja tilauksilla. Ei ole muuta mikä puolueet sitoisi yhteen. Maailmalla kiertää tarinoita ulkopuolisten tarkastajien löytämistä monisatapäisistä virastoista, jotka ovat syntyneet tyhjästä ja toimittavat tyhjää. Samalla veronkierto on Kreikassa koomiset mittasuhteet saanut kansallisurheilulaji. Yksi uudistus, jota vastaan kreikkalaiset aiemmin protestoivat oli kiinteistöveron periminen sähkölaskun yhteydessä. Idea oli simppeli: jos et maksa, valot sammuvat.  Barrikadeille Kansalaiset! Oikeuttamme kiertää veroja rajoitetaan!

Molemmat ongelmat, politiikan mädännäisyys ja olematon veronmaksumoraali ovat saman sairauden oireita ja ruokkivat toisiaan. Miksi maksaisit kiltisti veroja, jos tiedät että rahat varastetaan. Mutta itse tauti on kansalaisuuden mädäntyminen maassa, jossa se on keksitty.

Pohjoisessa nyrpistellään laiskoille eteläeurooppalaisille, mutta kreikkalaisten laiskuus on täyttä puppua, kuten jokainen Ateenassa käynyt tietää. Ravintolat ja pikkukaupat tuntuvat olevan auki kellon ympäri, eikä palvelualttiutta puutu. Tilastot kertovat samaa. Kreikkalaiset tekevät pidempää päivää lyhyemmillä lomilla ­– yksityisellä sektorilla. Mutta kollektiivisesti tämä ahkera ja yritteliäs kansakunta on juuttunut kierteeseen jossa epäluottamus ruokkii välistävetomentaliteettia, joka taas ruokkii epäluuloa.

Ja paikalle tulevat meidän pohjoisen edustajat, jotka vaativat tavallisilta kreikkalaisilta uhrauksia synneistä, joita he eivät ole tehneet. Tavallinen kreikkalainen ei ole yhtään sen syyllisempi kulttuuriin, joka on muodostunet ennen hänen syntymäänsä kuin on meidän suomalaisten ansio periä toimivampi poliittinen järjestelmä aiemmilta sukupolvilta. Mutta oikeudenmukaisuudella ei olekaan mitään tekemistä tämän näytelmän kanssa, meloslaiset.

Traagisinta on tässä se että nyt leikkaukset vain syventävät lamaa ja sitten pahentavat budjettivajetta, joka niillä olisi tarkoitus korjata. Keskiaikaisen lääkärin tavoin hoidamme potilasta iskemällä suonta.

Pohjimmiltaan tässäkin on tietysti kyse epäluottamuksesta, tällä kertaa kansainvälisestä. Jos annamme Kreikan ensin toipua, jäävät leikkaukset ja uudistukset kokonaan tekemättä

Akropoliin kukkulalta Ateena levittäytyy loputtomana likaisten valkoisten kerrostalojen merenä joka suunnassa kaukana siintäviin kukkuloihin tai mereen saakka. Akropolis ja Parthenon nousevat modernin Ateenan yläpuolelle muistutuksena toisesta Kreikasta kuin se, mikä otsikoissa nousee esiin.

Kreikassa pienissä kaupunkivaltioissa syntyi kansalaisuus, ja sen ydin on luottamus.

Kilpi kilvessä kiinni marssiva hopliittifalangi koostui vapaista miehistä, miehistä jotka agoralla olivat yhdessä päättäneet lähteä sotaan. Yhdessä päättäneet laittaa oman henkensä ja terveytensä peliin. Syyt eivät ehkä meidän etiikkamme mukaan oikeuttaisi tappamista, mukana oli ylpeyttä, ahneutta, halua alistaa muut. Mutta heitä ei kukaan poliitikko tai byrokraatti, oma nahka turvallisesti kaukaisessa toimistossa, lähettänyt sotaan. Kansalaiset, vertaiset, päättivät itse.

Ainakin tämä kunnia heille pitää suoda: he kantoivat myös henkilökohtaisesti omien päätöksiensä seuraukset. He eivät hymistellen vaatineet ”kipeitä ratkaisuja”, joiden kipeys koskee ainoastaan muita, heikompia.

Pyhimyksiä nämä miehet eivät tietenkään olleet. Heistä ei-kreikkalaisten orjuuttaminen oli täysin oikeutettua ja vaikka naisten asema tuskin oli oikeasti yhtä alistettu kuin sen virallisen ideologian mukaan olisi pitänyt olla, ei heistä feministejä saa millään. Meidän on turha tuomita heitä oman aikamme mittapuulla, kuolleet eivät siitä piittaa.

Voiko meidän epäluottamuksemme ja rajut pakkotoimet sitten parantaa kreikkalaisilta hukkuneen kansalaisuuden?

Realiteetit ovat mitkä ovat. Mutta niiden, jotka eivät johda edestä, eivät itse jaa vaikeiden päätösten kipeyttä, pitäisi ainakin olla nöyrempiä ja vähemmän omahyväisiä päätöstensä kovuudesta.

Ateenalaiset itse olisivat varmaankin todennet kuten Thukydides : Jumalista uskomme ja ihmisistä tiedämme että heidän on hallittava missä vain voivat, se on heidän muuttumaton luonteensa. Vahvat tekevät mitä haluavat, heikkojen osa on vain kestää se.