Olen aina viihtynyt pienemmissä työyksiköissä paremmin kuin
isoissa. Sanotaan, että pieni terveydenhuollon yksikkö on liian haavoittuva.
Ehkä näin onkin. Mutta hyvin toimiessaan pieni yksikkö on inhimillisempi niin
potilaille kuin työntekijöillekin.
Monessa kunnassa Uudellamaalla psykiatrian kehitys on viime
vuosina erikoissairaanhoidon osalta mennyt kohti suuria yksiköitä, on perustettu
isoja poliklinikoita. Voi olla hyvä erikoistua johonkin tiettyyn
diagnoosiryhmään. Se mahdollistaa sen, että voidaan tarjota spesifejä
hoitomuotoja, kuten dialektista käyttäytymisterapiaa tunne-elämän epävakaudesta
kärsiville tai oireenhallintakurssia kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai
paniikkihäiriötä sairastaville. Mutta kun poliklinikat kasvavat ja harvenevat,
potilaiden matkustaminen niille käy hankalammaksi. Onko tarpeen, että
pääkaupunkiseudulla menee 45min suuntaansa matkustaa viikoittaiselle terapiakäynnille?
Onko potilaiden ajankäytöllä mitään hintalappua?
Helsingissä suunnitellaan myös terveyskeskusverkon
radikaalia harventamista. Vaikka ilmeisesti juuri pieniin terveysasemiin ollaan
kaikkein tyytyväisimpiä. Itsekin asioin mieluummin pienellä terveysasemalla
omalla asuinalueellani kuin lähden laitosmaiseen suuryksikköön kauemmas. Nuorisoasemienkin
toimintaa on keskitetty. Länsi-Helsingistä ei ole kovin kätevää käydä
päihdeseuloissa Malmilla. Moniko nuori jättää hankalan matkan takia menemättä päihdehoitoon
tykkänään?
Suomessa terveydenhuolto on vuosia mennyt kasvottomaan
suuntaan. Yksiköiden kasvattaminen on yksi askel siinä kehityskulussa. Harvalla
on oma tuttu lääkäri. Tietojärjestelmien varassa on säilyttää potilaiden
tarina, koska harvoin enää on omaa lääkäriä, joka tuntisi potilaan pitkältä ajalta.
Voiko tälle ilmiölle mitään? Onko meidän asioitava terveystehtaassa ja
tyydyttävä siihen, että aina on vastassa eri lääkäri? Kadotetaanko tässä jotain
oleellista?
Voi olla, että olen väärässä. Voi olla, että suuri on
kaunista ja tehokasta, ja ettei yhteiskunnalla ole varaa ylläpitää pieniä yksiköitä.
Ja että potilas-lääkärisuhteen aika vaan on ohitse, ainakin julkisella
sektorilla.
"Onko potilaiden ajankäytöllä mitään hintalappua?"
VastaaPoistaTämä on mielestäni hyvin oleellinen kysymys. Olen toiminut erilaisissa tehtävissä terveydenhuollon järjestelmän analysoinnissa ja käynyt monenlaisissa konferensseissa ja seminaareissa.
Hyvin harvoin muistan kuulleeni tuota kysymystä tai siihen liittyvää kunnollista pohdintaa. Suomessa rahoitusjärjestelmä ei tue nähdäkseni tuota ajattelua nyt käytännössä ollenkaan. Mikäli hoito pätkitään ja potilas juoksee niin rahoitusjärjestelmä ei käsittele hoitoa kokonaisuutena vaan korvaa joka osan erikseen. Juoksun hinta jää asiakkaalle.
Potilaana ajattelen vain sitä - eli miltä järjestelmän kannalta optimoitu toiminta näyttää asiakkaan kannalta. Jos koen että palvelu on kehnoa niin yksityissektorille syntyy enemmän elintilaa.
Ruotsissa ollaan pykälää pidemmällä: potilaalla on jo vapaus valita ja sairaalan voi perustaa ja saada saman korvauksen minkä julkinen sairaala saa. Tällainen ei toki ratkaise kuvattua ongelmaa mutta mahdollisesti hieman nostaa asiakkaan ääntä enemmän kuuluviin.