Terveyskeskuspsykiatriaa

 Olen vuosien varrella käynyt konsultoimassa ja lyhyen aikaa työskennellyt terveyskeskuslääkärinä muutamassa terveyskeskuksessa. Paikallisissa työkulttuureissa on isoja eroja. Joissakin paikoissa lääkärit tuntuvat olevan vain käymässä, ja heidän katseensa on suunnattu jonnekin muualle. Itsekin olen ollut tällainen terveyskeskuksessa pyörähtäjä, osana erikoislääkärikoulutusta.

Joissakin terveyskeskuksissa on onnistuttu luomaan ilmapiiri, joka saa lääkärit viihtymään pidempään. Paljon on kiinni ylilääkäristä ja hänen johtamistaidoistaan ja -halustaan. Kiinnostus psykiatriaa kohtaan vaihtelee. Joissakin paikoissa suhtaudutaan avoimesti ja innostuneesti psykiatriaan, ja terveyskeskuslääkärit uskaltavat itse hoitaa masennuspotilaita muutenkin kuin vain kirjoittamalla masennuslääkereseptin. Tällainen kulttuuri periytyy, ja uudetkin lääkärit omaksuvat sen.

Joissakin paikoissa ei tällaista myönteistä suhdetta psykiatriaan ole, vaan psykiatrisiin häiriöihin suhtaudutaan epävarmuudella. Konsultoivana psykiatrina saatan kuulla, että lääkärin ei mitenkään ole mahdollista tavata samaa potilasta useampaa kertaa. Kommentit, että psykiatrisia potilaita ei voida hoitaa siten, että aina on uusi lääkärin naama vastassa, saattavat kaikua kuuroille korville.

Uskoisin, että psykiatrisen osaamisen vahvistaminen lisää terveyskeskuslääkärien työssä viihtymistä. Itse tein terveyskeskuspalvelun, kun olin työskennellyt pari vuotta psykiatrialla. Koin, että psykiatrisesta työkokemuksesta oli valtavasti hyötyä terveyskeskustyössä. Terveyskeskuspsykiatria oli hyvin palkitsevaa: potilaat toipuivat pienillä interventioilla ja olivat tyytyväisiä. Minulla oli pidennetyt vastaanottoajat psykiatrisille potilaille, eikä kukaan ylemmältä taholta valittanut siitä. Selvisin väestövastuulääkärin työstä ihan hyvin, vaikka työtahtini olikin hitaampi kuin muilla. Sain kiitosta esimieheltä ja potilailta.

Uskon vahvasti, että paneutuminen potilaan asioihin kannattaa. Ja sitä psykiatria opettaa. Kun potilas otetaan kokonaisvaltaisesti vastaan ja hänelle annetaan riittävästi aikaa, hänen hätänsä lievittyy ja lopulta aikaa säästyy ja hommat tulevat hoidettua paremmin kuin kiireisillä pikakäynneillä, jotka jättävät potilaalle pahan mielen ja tunteen, ettei tullut kuulluksi. Uskoisin, että nimenomaan potilaiden psykiatriset ja sosiaaliset ongelmat ovat niitä, jotka kuormittavat eniten terveyskeskuslääkäreitä. Jos lääkäri tuntee, ettei hänellä ole työkaluja, osaamista eikä aikaa auttaa potilaita näissä ongelmissa, hän ahdistuu tai harmistuu, turhautuu ja saattaa toivoa, että pääsisi potilaasta mahdollisimman nopeasti eroon. Tämä ei voi olla välittymättä potilaalle.

Mistä sitten terveyskeskuslääkäri voi saada psykiatrista osaamista? Miten nuori kandi tai erikoistuva lääkäri, jolla on takanaan vain psykiatrian kurssi, voi osata hoitaa masennuspotilaita? Tähän tarvitaan, paitsi tukea kokeneemmilta terveyskeskuslääkäreiltä, myös erikoissairaanhoidon mukaan tuloa.

Terveydenhuoltolaki velvoittaa erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon tekemään yhteistyötä. Psykiatrian kohdalla yhteistyö voi olla koulutuksellista ja työnohjauksellista; psykiatri voi käydä pitämässä luentoja ja konsultaatiotilaisuuksia, joissa terveyskeskuslääkäreillä, psykologeilla ja depressiohoitajilla on mahdollisuus keskustella potilastapauksista yhdessä psykiatrin kanssa. Joskus psykiatri voisi myös jalkautua ja tavata potilaan yhdessä terveyskeskuslääkärin kanssa. Edes silloin tällöin. Työkierto terveyskeskuksesta psykiatriselle osastolle, lyhytaikaisestikin, olisi kovin hyödyllistä. Samaa sanovat tietysti kaikkien erikoisalojen edustajat, kaikki pitävät varmaan omaa alaansa kaikkein yleishyödyllisimpänä. Väittäisin kuitenkin, että psykiatria tarjoaa välineitä, jotka auttavat kaikessa potilaiden kohtaamisessa. Olisi hyvä, että terveyskeskuslääkäri saisi tehdä työtä yhdessä kokeneen työntekijän kanssa. Yksin ei pitäisi kenenkään joutua ylivoimaiseen tilanteeseen – vastaamaan hoidosta, jota ei osaa toteuttaa. Sitäkin valitettavasti tapahtuu.