Potilaan vastuu

Useimpiin sairauksiin liittyy tekijöitä, joihin ihminen pystyy itse vaikuttamaan. Vaikuttaminen voi olla lihasvoiman kasvattamista, oikeanlaisesta ruokavaliosta huolehtimista, säännöllisen vuorokausirytmin ylläpitämistä, laihduttamista, alkoholin käytön tai tupakoinnin lopettamista tai vaikkapa rentoutus- ja stressinhallintakeinojen opettelemista.

Terveydenhuollon menojen kasvaminen on yksi keskeisimmistä kansantaloudellisista huolenaiheista koko kehittyneessä maailmassa. Jatkuvasti keksitään uusia kalliita tutkimus- ja hoitolaitteita ja lääkkeitä. Ja hyvä että keksitään – monia vaikeita sairauksia, joihin ennen kuoltiin, pystytään saamaan hallintaan tai jopa parantamaan. Muta kun samalla toisesta päästä medikalisoidaan ilmiöitä ja haetaan sosiaalisiinkin ilmiöihin ratkaisuja lääketieteestä,  ja lisäksi väestö ikääntyy, terveydenhuollon budjetti on pitelemättömissä.

Ihmisten oma potentiaali oman terveytensä hoidossa on vajaakäytöllä. Uskoisin, että tulevaisuutta on, paitsi tekniset ja lääkkeelliset menetelmät, joiden kuvittelemiseen ei mielikuvitus riitä, myös se, että potilas saa nykyistä enemmän tietoa omasta sairaudestaan ja vastuuta sen hoidosta. Syömishäiriöyksikössä bulimiapotilaiden hoito alkaa kolmella luennolla, jolle kaikki potilaat osallistuvat. Osa potilaista hyötyy jo näistä niin paljon, ettei muita hoitotoimia tarvita. Voisiko tällaista toimintaa olla enemmän muissakin sairauksissa?

Suomessa ollaan esim. englanninkieliseen kielialueeseen verrattuna jäljessä nettipohjaisten itsehoito-ohjelmien ja itsehoitokirjallisuuden suhteen. Kuitenkin vain harva sairaus on sellainen, jonka lääkäri pystyy hoitamaan ilman potilaan osallistumista. Potilaalla itsellään on viime kädessä vastuu omasta hoidostaan, vaikka sitä ei ehkä haluta ajatella niin.

Psykoterapiaankin voidaan joskus tulla sillä oletuksella, että terapia on jotakin, mitä terapeutti tekee. Tosiasiassa terapeutti on enemmänkin peili prosessille, jonka potilas käy itse itsensä kanssa. Kun opiskelin kognitiivista terapiaa, kouluttaja Juhani Laakso sanoi, että potilas tekee 95% työstä, terapeutin osuus on 5%. Terapeutin osuus on tärkeä, se toimii katalysaattorina potilaan omalle työlle. Mutta se on kuitenkin vain 5% työstä.

Niinkään suoraviivainen asia kuin vaikkapa bakteeri-infektion hoito ei onnistu ilman, että potilas tekee osuutensa. Hänen on otettava antibiootit ja levättävä. Jos potilas ei tee omaa osuuttaan, hoito menee poskelleen. Lääkäri voi useimmissa sairauksissa vain antaa suosituksia, ja potilaan tehtäväksi jää ratkaista, noudattaako niitä vai ei.

Ehkä tulevaisuuden lääkärin työn painopiste on nykyistä enemmän arvioinnissa ja tarkassa diagnostiikassa, minkä jälkeen potilaat (ja omaiset) ohjautuvat eriasteisesti interaktiiviseen koulutukseen. Jos verrataan fysioterapiaan; ennen vaikkapa niska-hartiaseudun vaivoihin saatettiin antaa hierontaa. Nykyään fysioterapia on enemmän ongelmien arviointia ja potilaan ohjaamista oikeanlaisiin työasentoihin ja soveltuvaan liikuntaan.  Ennen fysioterapeutti teki siis työn, nyt hän on asiantuntija, joka pistää potilaan itse hommiin.

Kaikilla ei ole voimavaroja ottaa oman hoitonsa ohjaksia käsiinsä, ja elämäntapamuutosten toteuttaminen on tunnetusti vaikeaa. Lääkärin ja sairaanhoitajien työt eivät lopu alkuarvioon, vaan arvioita, tukea ja ohjausta tarvitaan matkan varrella. On erityisryhmiä, jotka tulevat jatkossakin tarvitsemaan tukea hyvinkin paljon, esim. kotisairaanhoidon muodossa. Monisairas vanhus ei välttämättä muista koko lääkelistansa ulkoa eikä tiedä miksi ja mihin vaivaan mikäkin lääke on määrätty. Mutta jos valtaosa väestöstä voitaisiin laittaa itse ottamaan enemmän vastuuta terveydestään, terveydenhuollon voimavaroja voitaisiin suunnata kaikkein heikoimmassa asemassa olevimpien ja hauraimpien tukemiseen.