Meillä on ollut 10 vuotta sama pankkineuvoja, Hilkka. Tuona
aikana olen itse työskennellyt lääkärinä 14 eri paikassa. Siihen mahtuu
erikoistumisen aikaista kiertämistä osastolta ja poliklinikalta toiselle ja terveyskeskuspalvelua
parilla eri terveysasemalla. Minulle se on ollut antoisaa, olen saanut elävää
käytännön tuntumaa syömishäiriöihin, päihdepsykiatriaan, mielialahäiriöihin,
kroonisiin ja akuutteihin psykooseihin, ahdistushäiriöihin ja somaattiseen
sairastamiseen. Sitä ei korvaisi mikään määrä kirjoista opittua.
Yleisin tyytymättömyyden aihe lääkäreitä kohtaan, josta
kuulen niin työroolissa kuin siviilissä, on lääkäreiden vaihtuvuus. Aina, kun
menee lääkäriin, vastassa on uusi naama, jolle saa aloittaa koko tarinansa
alusta. Sama tilanne on sekä perusterveydenhuollossa että
erikoissairaanhoidossa. Siitä valittavat potilaani, isoäitini ja ystäväni. He
ovat väsyneitä, surullisia ja turhautuneita. He ovat huolissaan siitä,
ymmärtääkö uusi lääkäri oikein heidän asiansa ja ehtiikö hän lukea
sairauskertomuksen. Ja siitä, hukkuuko oleellista tietoa, ja vaikuttaako se
hoitoon. Mitä pitkäaikaisemmasta ja hankalammasta sairaudesta on kyse, sitä
pahemmalta ja turvattomammalta lääkärin jatkuva vaihtuminen tuntuu.
Lääkäreiden jatkuva vaihtuminen on myös työyhteisöille raskasta.
Omasta yksiköstäni jäi viime syksynä eläkkeelle sosiaalityöntekijä, joka oli
työskennellyt samassa työpaikassa 38 vuotta. Organisaatio on muuttunut, yksikön
nimi on vaihtunut useaan otteeseen, lääkäreitä on tullut ja mennyt. Kysyin
häneltä, mikä hänen mielestään on tärkein tekijä työssä jaksamisen kannalta. Hän
sanoi, että tärkein yksittäinen tekijä on, että tiimissä on hyvä lääkäri.
Välillä on ollut jaksoja, jolloin tiimi on saanut pärjätä kokonaan ilman
lääkäriä, käytävällä vilahtavan ylilääkärin takinliepeen varassa. Silloin, niin
kuin muulloinkin vaikeina aikoina, tiimiläiset ovat hakeneet tukea toisistaan.
Potilaalle ja tiimeille on tietysti parempi, että lääkäri
osaa asiansa ja on kouluttautunut. En vastusta koulutusta, en tutkimusvapaita,
en työkiertoa, en joustavia työaikoja enkä vanhempainvapaita. Eikä ihanteena
tarvitse olla se, että olisi 38 vuotta samassa työpaikassa. Mutta mietityttää,
pyöriikö lääkärikaruselli julkisella sektorilla kuitenkin liian kovaa? Onko
meistä lääkäreistä tullut yhtä levottomia kuin it-alan ihmisistä, joilla yli 3
vuoden jakso samoissa työtehtävissä näyttää jämähtämiseltä CV:ssä? Mitä itse
kukin ajattelisimme, jos sama meno olisi kouluissa ja päiväkodeissa ja lastemme
opettajat vaihtuisivat muutaman viikon tai kuukauden välein jatkuvalla
syötöllä? Emmeköhän olisi jo barrikadeilla?
Kun soitan Hilkalle, hän muistaa minut, ja saamme
järjesteltyä asioita puhelimitsekin. Minulla on luottamuksellinen
asiakas-pankkineuvoja –suhde. Mielestäni potilaat ansaitsisivat
luottamuksellisen potilas-lääkärisuhteen. Mutta suhde tarkoittaa kai sitä, että
sillä on jokin ajallinen kestävyys. Kertakäynti ei ole suhde.
Parhaimmillaan lääkärin paras on myös potilaan paras. Sen
saavuttamisessa on haastetta esimiehillä ja alaisilla ja ehkä koko
järjestelmällä. Omalta osaltani erikoistumisvaiheen pakollinen karuselli on jäänyt
taakse. Nyt on aika sitoutua. Jos itse en sitä tee, en voi olettaa sitä
muiltakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti