Päihdepotilaan avunhuuto - kuka vastaa siihen?

Mistä päihdeongelmainen, itsemurhaa hautova ihminen voi saada avun? Mietin sitä jälleen kerran, kun minulle soitti humalainen henkilö, joka vaati saada rauhoittavia lääkkeitä. Tilanne on nykyisen hoitojärjestelmän, ja tietysti myös inhimilliseltä kannalta hankala.  Oikeaa hoitopaikkaa ei nykyjärjestelmästä löydy. Ei ainakaan niin nopeasti kuin potilas toivoisi.

Päivystyspiste on usein ainoa paikka, jonka puoleen voi virka-ajan ulkopuolella kääntyä. Terveyskeskuslääkäri saattaa haluta lähettää päihtyneen, itsemurhaa hautovan henkilön psykiatrin vastaanotolle. Psykiatrian sisällä ajatellaan, että humalatilaan liittyvät itsemurha-ajatukset eivät ole psykiatrinen ongelma. Ja niinhän se onkin, ettei psykiatrista hoitoa voi päihtyneelle antaa – keskustelu ei niissä tilanteissa yleensä kanna mihinkään, eikä lääkitystä voi päihtyneelle kirjoittaa. Psykiatrista osastoa ei haluta käyttää selviämisasemana. Riehuva, itsetuhoinen ja päihtynyt henkilö saattaa päätyä poliisin huomaan. Varsinaista apua ongelmiin poliisilla ei ole antaa. Putkakuolemia tapahtuu.

Suuri osa itsemurhista tehdään  humalassa. Nämä potilaat ovat tippuneet hoitojärjestelmämme rakojen läpi. Onko vika järjestelmässä, asenteissamme vai osaamisessamme? Vai ajattelemmeko, että nämä potilaat itse ovat aiheuttaneet ongelmansa ja ovat vastuussa niistä? Ja että vika on heissä, jos he eivät osaa lakata ensin juomasta ja vasta sen jälkeen ryhdy miettimään itsemurhaa?

Päihtyneen on vaikea odottaa, asioiden olisi tapahduttava nyt heti. Seuraavaan päivään voi olla liian pitkä aika. Päihdepotilaan hätä ja epätasapaino pitää ottaa todesta. Toisaalta, lääkäri ei voi suostua pyynnöistä siihen tavalliseen – rauhoittavien lääkkeiden kirjoittamiseen. Ei ole tavatonta, että päihtynyt potilas vastaa lääkärin kielteiseen päätökseen rauhoittavien lääkkeen kirjoittamisesta, että ”no sitten mä tapan itseni” ja lähtee ovet paukkuen huoneesta. Lääkäri jää miettimään, mitä olisi pitänyt tehdä. Oliko kyseessä lääkkeiden väärinkäyttäjän yritys saada resepti puristettua lääkäristä, vai onko ihminen todella vaaraksi itselleen?

Mikä sitten olisi ratkaisu? Apua pitäisi olla saatavilla matalalla kynnyksellä ja saman päivän sisällä. Päivystyspisteissä voisi olla psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotto. Mielellään sellaisen, jolla olisi myös kokemusta päihdeongelmaisten kohtaamisesta. Jokaisen päivystyspisteen läheisyydessä pitäisi olla selviämisasema, johon pääsee päihtyneenä nukkumaan yön yli, ja jossa on ammattitaitoista hoitohenkilökuntaa paikalla. Aamulla, kun potilaan pää on kirkastunut, voi miettiä jatkohoitoa. Monella itsemurha-ajatukset haihtuvat humalan myötä, jolloin oikea jatkohoito on yleensä päihdehoidon puolella. Tai jos itsemurha-ajatuksia on edelleen, on paikallaan järjestää myös psykiatrinen hoitokontakti. Parasta olisi, jos hoitojärjestelmät yhdistyisivät, ja hoitoa saisi yhdestä paikasta.

Päihdeongelma ei saisi olla esteenä psykiatriseen arvioon pääsemiselle. Paikoitellen näin kuitenkin on, silloinkin, kun ihminen ei ole päihtynyt vastaanottotilanteessa.  Nykyjärjestelmä johtaa pahimmillaan ihmisen pallotteluun luukulta toiselle. Se on turhauttavaa terveellekin, saatikka sellaiselle, joka on kriisissä ja hatarasti kiinni elämässä, ja jonka harkintakykyä lisäksi päihteet sekoittavat.  Tästä espoolaisen nuoren miehen itsemurhaan päättynyt tarina on surullinen esimerkki.

Päihdeongelmat ovat vähintään yhtä paljon sosiaalinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen kuin lääketieteellinen kysymys. Ratkaisuakaan ei pysty hoitojärjestelmä yksin antamaan.