Lauantai on minulle viikon vapain päivä ja elpymisen lähde.
Tänään heräsin kuudelta laittamaan kisanutturaa tyttärelle ja painuin sitten
autuaasti takaisin nukkumaan. Herään lasten ääniin tunteja myöhemmin, tarpeeksi
nukkuneena. Kummipoika on viikonlopun vietossa meillä, ja edellisen illan
pizzanpaisto ja elokuvan katsominen on mukavana mielessä.
Lauantaina minulla ei ole kiire. Se on vastapainoa arkipäiville,
jotka ovat työssäkäyvän vanhemman tiukkaa aikataulua isoine ja pienine stressin-
ja huolenaiheineen. Lauantaina nautin kahvista Hesarin ääressä. Hesari tuntuu
nostaneen profiiliaan päätoimittajan vaihtumisen myötä, ja se ilahduttaa minua.
Pyykin ripustaminenkin on meditatiivista, kun ei ole kiire.
Teemme retken kaupungille kuopuksen ja kummipojan kanssa. Kotimatkalla
hyppäämme ratikasta ja kävelemme useamman pysäkinvälin ja ihailemme syksyn
värejä. Käyn juoksulenkillä koiran kanssa. Siitä jää hyvä olo kehoon koko loppuillaksi.
Tänään on ollut poikkeuksellisen kaunis ja hehkuva päivä. Auringon
laskiessa meren taakse koko väripaletti on käytössä taivaan hempeistä
vaaleanpunaisista ja sinisistä metsän murrettuihin keltaisiin ja oransseihin,
purppuranpunaan ja mustuvaan vihreään. Ensi viikolle on hurjimmissa
ennustuksissa luvattu lunta. Talvi ja pitkä pimeä kausi ovat alkamassa. Tänään
on ollut luonnon ilotulitus päättyneelle kesälle.
Vuodenaikojen ja valoisuuden vaihtelu on piirtynyt minuun.
Se on rakas ja välillä raskas osa elämää täällä Suomessa. Lauantaina minulla on
aikaa pysähtyä vuodenajan äärelle. Metsässä lehdet asettuvat matoksi poluille
ja kävelyteille ja maatuvat hiljaa. Vanhassa kodissa istutin tähän aikaan vimmatusti
kukkasipuleita. Voin muistella sitä lämmöllä ja nauttia siitä, että nyt
riittää, kun kastelen kanervat parvekkeella.
Tänään voin käydä nukkumaan rauhassa, herätyskelloa ei
tarvitse laittaa soimaan. Näitä päiviä tarvitsee, aion pitää näistä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti