Tarinoita ja esikuvia

Aloitin työt psykiatrian apulaislääkärinä Tammiharjun sairaalassa 26-vuotiaana, viimeisenä opiskeluvuotenani. Osasto, jolla työskentelin, oli suljettu akuuttiosasto. Se oli alueensa ainoa psykiatrinen vastaanotto-osasto, joten sinne hakeutuvilla saattoi olla mitä tahansa rajummasta elämänkriisistä akuuttiin psykoosiin, rajatilapersoonallisuuteen, maniaan tai alkoholideliriumiin. Psykiatria tuntui kiehtovalta maailmalta, jossa oli omat lainalaisuutensa, joita seurasin ikään kuin sivusta. En osannut juuri mitään ja tunsin itseni avuttomaksi ja epävarmaksi. En tiennyt, miten puhutaan ihmiselle, jolla on harhoja, tai joka on epäluuloisuudesta räjähtävän kiihdyksissä. En tiennyt lääkityksestä kuin perusasiat, ja vaikutusmekanismien ja sivuvaikutusten viidakko tuntui läpitunkemattomalta. Reseptin kirjoittaminenkin jännitti.

En kuitenkaan joutunutkaan pärjäämään yksin. Tapasin potilaita yhdessä hoitajien kanssa ja he kannattelivat keskustelua, jos minä en osannut. Hankalimpiin tapaamisiin sain mukaan osaston ylilääkärin. Mallioppiminen oli tärkeää. Näin monenlaisia tapoja tehdä psykiatrista työtä ja imin vaikutteita minkä kerkesin. Ihailin sitä, miten hoitajat saivat keskustelun ja läsnäolon avulla kiivaan potilaan rauhoittumaan, ahdistuneen huokaisemaan helpotuksesta, masentuneen nousemaan askel askeleelta kohti valoa. Pääsin todistamaan, mikä voima on perhetapaamisilla, joissa sain olla kuunteluoppilaana.

Kaikki päätökset lääkityksistä tehtiin ylilääkärikierrolla osaston kansliassa. Minun tehtäväkseni jäi kirjata ylös lääkemuutokset ja keskustella niistä potilaiden kanssa. Kierroilla puhuttiin potilaiden taustoista ja sain eväitä hoidon suunnitteluun. Kuka voisi hyötyä psykofyysisesta fysioterapiasta kehonkuvan vahvistamiseksi, kuka voisi mennä viikonlopuksi kotilomalle, ketä ei vielä uskallettaisi päästää ulkoilemaan hoitajan seurassakaan.

Psykiatrinen osasto on inhimillisten tarinoiden runsaudensarvi. Ensimmäisenä vuotenani psykiatrian parissa en jaksanut lainkaan mennä elokuviin enkä lukea fiktiota. Olin kyllästetty tarinoilla, eikä mielessäni ollut tilaa elokuvien juonenkäänteisiin eläytymiselle. Kannoin potilaiden tarinoita mielessäni kotiin ja uniini. Koska minulla oli vain vähän ammatillista osaamista ja työkaluja käytössäni, käsittelin kohtaamiani asioita niillä henkilökohtaisilla keinoilla, joita minulla siinä kohdassa elämää oli.

Joka viikko istuin tunnin osaston ylilääkärin kanssa kahden ja purin tuntojani. Hän oli minun ammatillinen äitihahmoni, jonka helmoissa sain kulkea eräänlaisena kävelemään opettelevana lapsena, ottaen aina tukea, kun meinasin kaatua. Monta kertaa hän myös nosti minut pystyyn, kun kupsahdin kumoon.

Kannattelu on keskeisen tärkeää psykiatriassa. Se, että ottaa vastaan toisen tunnetilan ilman, että oma tasapaino horjuu. Kun toinen kestää tunteen, sen painolasti tulee jaetuksi ja pelottavuus vähenee. Myös työyhteisö voi kasvattaa kannattelemalla. Suojelemalla uusia työntekijöitä ylivoimaisilta tilanteilta, hyväksymällä kokemattomuuden, ottamalla vastaan epävarmuuden. Se on jonkinlainen vastakohta sille, että opetetaan uimaan heittämällä uimaan syvään, kylmään veteen. Eikä kukaan vastuullinen mestari kohtele sillä tavalla kisälliään, millään alalla.