Se, mikä ei tapa

”Se mikä ei tapa, niin se todellakin hajottaa”, laulaa Haloo Helsinki. Pidän kovasti tästä kappaleesta, jonka nimi on Vapaus käteen jää. Jos ihminen kohtaa riittävästi vastoinkäymisiä, hän saattaa murtua ja sairastua. Sananlasku ”se, mikä ei tapa, se vahvistaa”, kertoo vain osan totuudesta ja on osittain pahasti väärässä.

Menetykset, kaltoin kohtelu ja muut kielteiset elämäntapahtumat ovat altistavia tekijöitä lähes kaikille psykiatrisille häiriöille. 20-25% aikuisista ja kärsii jostakin mielenterveyden häiriöstä, lapsista ja nuorista n. 10-15%. Puhutaan siis noin miljoonasta suomalaisesta. Onko masentunut tai psykoosiin sairastunut vahvempi kuin sellainen, jota elämä ei ole kolhinut? Riippuu varmaan siitä, miten vahvuus määritellään.

Masennus ja muut psyykkiset sairaudet ovat usein pitkäaikaisia, ja niillä on taipumus uusiutua. Uusiutumiseen voi riittää pienempikin vastoinkäyminen. Sikäli voi ajatella, että sairastunut on pysyvästi haavoittuvaisempi, vaikka hän toipuisikin. Elämänviisautta, nöyryyttä ja itsetuntemusta voi sairauden läpikäyneellä olla enemmän. Onko se vahvuutta? Se, että tunnustaa särkyväisyytensä, ja että osaa ottaa sen huomioon. Tai että jaksaa, kaikesta kivusta huolimatta, elää tätä elämää.

Jos ei ole sairastunut, tai jos on toipunut, vastoinkäymiset varmaan voivat todellakin vahvistaa. Pienet murheet eivät ehkä keikuta laivaa niin kovasti kuin sellaisella, jonka elämä on mennyt helpommin. Suhteellisuudentaju siis voi parantua. Ihmissuhteet lähentyä. Ihminen tulla lähemmäs omaa itseään ja juosta vähemmän ulkoa päin asetettujen päämäärien perässä.

Haloo Helsingin kappale muistuttaa meitä niistä, jotka ovat menettäneet kaiken elämässä.   Että nekin, joilla elämä on mennyt toisin, säilyttäisivät nöyryytensä eivätkä viljelisi liian arrogantisti sananlaskuja.

Kasvun paikka

Kevät on viimein saamassa yliotteen ja talvi vetäytyy. Vielä ei pääse haravoimaan, sain appiukolta raportin, että mökin piha on vielä lumen peitossa.

Kotona olohuoneen ikkunalla on 40 maitotölkistä tehtyä taimilaatikkoa. 60-luvun talon leveät ikkunat antavat taimille valoa yltäkylläisesti. Kaikki paitsi kevätesikko ovat itäneet - siementen kylmäkäsittely taisi epäonnistua.

Taimien kouliminen on tuntunut pienemmältä työltä kuin aikaisempina vuosina. Ehkä sen takia, ettei kerrostalossa ole muuta puuhaa niin paljon. Ja lapset ovat vuosi vuodelta isompia. Aikaa on siis enemmän. Elämä on tavallaan helpompaa isompien lasten kanssa. Vaikka huolet, kun niitä tulee, kasvavat lasten mukana. Pitää päästää irti, antaa tehdä omia virheitä, niin paljon kuin tekisikin mieli suojella kaikelta.

Vanhempana pitäisi kasvaa lasten mukana. Kohta minun pitäisi osata olla nuoren aikuisen äiti. Sellainen, joka ei puutu lapsen asioihin, mutta tukee tarvittaessa. Tuntuu vielä varsin kaukaiselta, mutta aikaa on kovin vähän tälle kasvuprosessille.  Ihan kohta on kesä, mutta maassa on vielä lunta. Täytyy vain luottaa siihen, että elämä koulisi minusta liian takertuvat ja ikävät luonteenpiirteet, ja että olen valmis, kun lasten elämän kesä alkaa. Mutta siinä voi käydä ihan päinvastoin, ne ikävät piirteet voivat jäädä kasvamaan ja tuuhettua.

Eilen lenkillä hyppelin keväisten purojen ylitse. Tunsin samanlaista iloa kuin lapsena, jolloin olisin pysähtynyt puron ääreen kepin kanssa syventämään sen uomaa, jouduttaakseni siten kevättä. Onneksi niin paljon ei oikeasti ole minusta kiinni.

terveeksi.fi

Potilaspalautetta soisi tulevan nykyistä suoremmin, nopeammin ja systemaattisemmin henkilökunnan tietoon. Lisäksi läpinäkyvyys tässä suhteessa, kuten monessa muussakin, olisi tavoittelemisen arvoista terveydenhuollossakin. Eat.fi – tyyppinen portaali, jossa kerätään ihmisten arvioita ravintoloista, voisi olla myös terveydenhuollosta. Samassa portaalissa voisi olla hoitotulokset, komplikaatiomäärät sekä asiakastyytyväisyys ja avoimet kommentit. Terveydenhuoltolain mukaan potilaiden tulee voida valita erikoissairaanhoitopisteensä sairaanhoitopiirin sisällä. Eikö tällainen portaali pitäisi luoda koskien niin yksityistä kuin julkistakin sektoria? Jotta potilaat tietäisivät vähän, mihin ovat menossa, kun hakeutuvat hoitoon.

Perinteisestihän lääkäriin on Suomessa menty hattu kourassa, häveten ja jännittäen. Mutta asenne on muuttunut jo, sillä osa potilaista on hyvinkin valistuneita jo lääkäriin tullessaan.

Nykyään resurssien jakoa ei säätele yksikön tuloksellisuus tai korkea laatu, eikä hoitojen vaikuttavuutta seurata millään tavalla, ellei erikseen ole menossa akateeminen tutkimus aiheesta. Organisaatiouudistuksissa saatetaan tuhota hyvin toimivia yksiköitä, ja joku itsepintainen ja vaikutusvaltainen esimies saattaa saada puhuttua omaan tehottomasti toimivaan yksikköönsä lisäresursseja. Työntekijöiden työn laadusta riippumatta palkka julkisella sektorilla määräytyy ensisijaisesti työvuosien perusteella. Lisäkoulutuksesta voi saada pienen lisän palkkaan, mutta kukaan ei valvo, käytätkö koulutustasi todella työssäsi vai et.

Mihin johtaisi se, jos esim. leikkaavista kirurgeista tiedettäisiin heidän tekemiensä leikkausten onnistumis- ja haavainfektioprosentit ja hänen tekemiensä leikkausten kokonaisvaikutus potilaan elämänlaatuun? Tai jos psykiatrin hoidossa olleiden potilaiden toipumis-, kuntoutumis-, eläköitymis- ja potilastyytyväisyyslukemat tiedettäisiin? Voisi varmaan tulla lieveilmiöitä, potilaiden tyytyväisyyttä saatettaisiin kalastella kirjoittamalla löysin perustein kipulääkkeitä ja rauhoittavia lääkkeitä, tai teettämällä turhia, kalliita tutkimuksia. Ehkä lääkkeiden määräämiskäytäntöjen ja hoidon kokonaiskustannusten pitäisi myös olla julkisia? Entä miten tällaisissa tilastoissa otettaisiin huomioon se, mikä on potilaiden lähtötilanne? Eli ettei vertailtaisi pelkkää lopputulosta, vaan otettaisiin huomioon se, miten vaikeasti sairaita potilaita siellä hoidetaan? Luulisin, että sekin olisi mahdollista. Kuka valvoisi, että hoidon vaikuttavuutta seurattaisiin validisti eikä vain tehtailtaisi kosmetiikkateollisuustyyppisiä tuloksia?

Skeptikko voisi kysyä, että miten nämä kaikki tiedot saadaan luotettavasti kerätyksi ja syötetyksi koneelle? Ja kuka sen ehtisi tekemään? Luulisinpa, ettei sen pitäisi ajan myötä olla mahdotonta. Tällä hetkellä se kyllä on. Käytännössä. Osittain periaatteessakin. Mutta jos ajatellaan, mikä tänä päivänä on arkipäivää tietokoneiden suhteen, verrattuna vaikka 20 vuoden takaiseen tilanteeseen, niin olisin optimistinen sen suhteen, mitä tietoja hoitojen vaikuttavuudesta ja kustannuksista voidaan saada ulos tulevaisuudessa. Eihän eat.fi tyyppistä toimintaa, älypuhelimia eikä koko sosiaalista mediaa 20 vuotta sitten vielä ollut. Ehkä terveeksi.fi –portaali saadaan tulevaisuudessa. Sitä odotellessa voi raapia päätään sen suhteen, voisiko oman työn tuloksellisuutta mitata jotenkin muutenkin kuin mutu-periaatteella.

Terveyskeskuspsykiatriaa

 Olen vuosien varrella käynyt konsultoimassa ja lyhyen aikaa työskennellyt terveyskeskuslääkärinä muutamassa terveyskeskuksessa. Paikallisissa työkulttuureissa on isoja eroja. Joissakin paikoissa lääkärit tuntuvat olevan vain käymässä, ja heidän katseensa on suunnattu jonnekin muualle. Itsekin olen ollut tällainen terveyskeskuksessa pyörähtäjä, osana erikoislääkärikoulutusta.

Joissakin terveyskeskuksissa on onnistuttu luomaan ilmapiiri, joka saa lääkärit viihtymään pidempään. Paljon on kiinni ylilääkäristä ja hänen johtamistaidoistaan ja -halustaan. Kiinnostus psykiatriaa kohtaan vaihtelee. Joissakin paikoissa suhtaudutaan avoimesti ja innostuneesti psykiatriaan, ja terveyskeskuslääkärit uskaltavat itse hoitaa masennuspotilaita muutenkin kuin vain kirjoittamalla masennuslääkereseptin. Tällainen kulttuuri periytyy, ja uudetkin lääkärit omaksuvat sen.

Joissakin paikoissa ei tällaista myönteistä suhdetta psykiatriaan ole, vaan psykiatrisiin häiriöihin suhtaudutaan epävarmuudella. Konsultoivana psykiatrina saatan kuulla, että lääkärin ei mitenkään ole mahdollista tavata samaa potilasta useampaa kertaa. Kommentit, että psykiatrisia potilaita ei voida hoitaa siten, että aina on uusi lääkärin naama vastassa, saattavat kaikua kuuroille korville.

Uskoisin, että psykiatrisen osaamisen vahvistaminen lisää terveyskeskuslääkärien työssä viihtymistä. Itse tein terveyskeskuspalvelun, kun olin työskennellyt pari vuotta psykiatrialla. Koin, että psykiatrisesta työkokemuksesta oli valtavasti hyötyä terveyskeskustyössä. Terveyskeskuspsykiatria oli hyvin palkitsevaa: potilaat toipuivat pienillä interventioilla ja olivat tyytyväisiä. Minulla oli pidennetyt vastaanottoajat psykiatrisille potilaille, eikä kukaan ylemmältä taholta valittanut siitä. Selvisin väestövastuulääkärin työstä ihan hyvin, vaikka työtahtini olikin hitaampi kuin muilla. Sain kiitosta esimieheltä ja potilailta.

Uskon vahvasti, että paneutuminen potilaan asioihin kannattaa. Ja sitä psykiatria opettaa. Kun potilas otetaan kokonaisvaltaisesti vastaan ja hänelle annetaan riittävästi aikaa, hänen hätänsä lievittyy ja lopulta aikaa säästyy ja hommat tulevat hoidettua paremmin kuin kiireisillä pikakäynneillä, jotka jättävät potilaalle pahan mielen ja tunteen, ettei tullut kuulluksi. Uskoisin, että nimenomaan potilaiden psykiatriset ja sosiaaliset ongelmat ovat niitä, jotka kuormittavat eniten terveyskeskuslääkäreitä. Jos lääkäri tuntee, ettei hänellä ole työkaluja, osaamista eikä aikaa auttaa potilaita näissä ongelmissa, hän ahdistuu tai harmistuu, turhautuu ja saattaa toivoa, että pääsisi potilaasta mahdollisimman nopeasti eroon. Tämä ei voi olla välittymättä potilaalle.

Mistä sitten terveyskeskuslääkäri voi saada psykiatrista osaamista? Miten nuori kandi tai erikoistuva lääkäri, jolla on takanaan vain psykiatrian kurssi, voi osata hoitaa masennuspotilaita? Tähän tarvitaan, paitsi tukea kokeneemmilta terveyskeskuslääkäreiltä, myös erikoissairaanhoidon mukaan tuloa.

Terveydenhuoltolaki velvoittaa erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon tekemään yhteistyötä. Psykiatrian kohdalla yhteistyö voi olla koulutuksellista ja työnohjauksellista; psykiatri voi käydä pitämässä luentoja ja konsultaatiotilaisuuksia, joissa terveyskeskuslääkäreillä, psykologeilla ja depressiohoitajilla on mahdollisuus keskustella potilastapauksista yhdessä psykiatrin kanssa. Joskus psykiatri voisi myös jalkautua ja tavata potilaan yhdessä terveyskeskuslääkärin kanssa. Edes silloin tällöin. Työkierto terveyskeskuksesta psykiatriselle osastolle, lyhytaikaisestikin, olisi kovin hyödyllistä. Samaa sanovat tietysti kaikkien erikoisalojen edustajat, kaikki pitävät varmaan omaa alaansa kaikkein yleishyödyllisimpänä. Väittäisin kuitenkin, että psykiatria tarjoaa välineitä, jotka auttavat kaikessa potilaiden kohtaamisessa. Olisi hyvä, että terveyskeskuslääkäri saisi tehdä työtä yhdessä kokeneen työntekijän kanssa. Yksin ei pitäisi kenenkään joutua ylivoimaiseen tilanteeseen – vastaamaan hoidosta, jota ei osaa toteuttaa. Sitäkin valitettavasti tapahtuu. 

Kuka pelkää nettiterapiaa?

Suomi oli vielä 80-luvulla psykoanalyyttisen terapian luvattu maa. Uudemmat suuntaukset,  kuten kognitiivinen terapia, ratkaisukeskeinen terapia ja perheterapia olivat kuitenkin alkaneet virrata maahan ja vahvistaa asemiaan. Vanhan liiton miehet ja naiset olivat takajaloillaan. Etenkin ns. lyhytterapioiden ja pitkien terapioiden kannattajat taittoivat peistä julkisuudessakin.

Kun itse opiskelin psykiatrian erikoislääkäriksi, tämä vastakkainasettelu oli historiaa. Terapiasuuntaukset ovat nyt enemmänkin perhe, jossa on vanhoja partoja, jälkeläisiä ja sukuun naituja, ja kaikki ovat jonkinlaisessa sovussa keskenään. Sukupolveni psykiatrit on kasvatettu ajattelemaan, että erilaisilla suuntauksilla on vahvuutensa ja käyttöalueensa, ja että tärkeintä on terapeutin ja asiakkaan välinen vuorovaikutussuhde. Olen kouluttautunut perheterapeutiksi ja opiskellut perustaitoja kognitiivisesta terapiasta ja interpersonaalisesta terapiasta ja alkeita musiikkiterapiasta. Ajattelen, että lyhytterapioita ja perheterapiaa pitäisi olla saatavilla julkisessa terveydenhuollossa nykyistä enemmän, ja että pitkillä terapioilla on ilman muuta tärkeä sijansa myös. Kaiken kaikkiaan Suomessa psykoterapiaa saa aivan liian pieni osa niistä, jotka sitä tarvitsisivat.

Psykoterapiaperheen uusin tulokas, joka on nostattanut jonkin verran kitkaa ja kipinöitä  psykiatrian piirissä, on nettiterapia. Se on ollut käytössä monessa maassa jo pitkään, esim. Englannissa, jolla on pitkä historia terapiasuuntausten edelläkävijämaana. Nettiterapiassa potilas käy läpi eräänlaisen osittain interaktiivisen itsehoito-ohjelman, ja yhteydenpito terapeuttiin tapahtuu esim. sähköpostin tai chatin kautta.

Itse olen oppinut käyttämään tietokonetta vasta yliopisto-opintojen alkuvaiheessa. En ole lainkaan samalla tavalla internetsukupolvea kuin lapseni, jotka ovat kasvaneet läppäri sylissä. Mutta ajattelen, että nettiterapia on tervetullut lisä palvelujemme kirjoon. Sen ei tarvitse olla mistään pois. On suorastaan omituista, että meillä ei ole ollut tietokonepohjaisia itsehoito- ja terapiaohjelmia jo aiemmin. Miksi ihmeessä emme ottaisi käyttöön tekniikkaa ja soveltaisi sitä niiden kohdalla, joille se on luontevaa?

Nettiterapiat soveltuvat hoitomuodoksi ennen kaikkea lieviin ja selkeäpiirteisiin psykiatrisiin häiriöihin. Juuri siellä soisi olevan nykyistä monipuolisempaa palvelutarjontaa – oireilun varhaisessa vaiheessa, ennen kuin oireet pitkistyvät, mutkistuvat ja kroonistuvat. Nettiterapiat soveltuvat hyvin perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon käyttöön, sinne, missä tällä hetkellä on niukalti mitään muuta kuin lääkehoitoa tarjolla.

Se, miksi jotkut näkevät nettiterapian uhkana, johtunee siitä, että epäillään, että tarkoitus on säästää ja karsia muista palveluista. Toivon, että se salaliittoteoria on väärä. Ongelmana on tällä hetkellä enemmänkin se, että suuri osa avun tarvitsijoista on kokonaan avun ulkopuolella. Nettiterapian avulla voisi saada enemmän ihmisiä hoidon piiriin. Eikä läheskään kaikkea voi hoitaa nettiterapialla. Usein tarvitaan tiiviimpää inhimillistä vuorovaikutusta, ennen kuin ongelmat keriytyvät auki. Korjaavia kokemuksia, kuulluksi tulemista. Nettiterapia vain monipuolistaa tarjontaa. Uskon, että kunhan aikaa kuluu ja alkukohu vaimenee, paikka terapioiden perheessä löytyy tällekin modernille vävypojalle. 

Haaveet itävät

Nopeimmat taimet itivät muutamassa päivässä kylvämisestä. Ensimmäisenä ehti harmaamalvikki. Se työnsi mullasta neljä vankkaa, paksulehtistä taimea. Idänunikkoja nousee sadoittain, niiden laatikossa on tungos. Nämä molemmat siemenet olin kerännyt vanhan kodin puutarhasta.

Siirsin idätyslaatikot aurinkoisemmalle ikkunalle, jotta taimien ei tarvitse venyä liikaa pituutta valoon kurkottaessaan. Ilokseni myös palloesikot itivät loppuviikosta. Niiden siementen kylmäkäsittely ei mennyt ihan taiteen sääntöjen mukaan, joten olin niistä epävarma. Palloesikot ja idänunikot olivat suosikkejani vanhan kodin pihassa. Palloesikkojen eksoottinen vaalea lila ja idänunikkojen tyrmäävä oranssinpuna ovat mieleni puutarhamaisemassa voimakkaina kuvina.

Taimien kasvattamisen lomassa olen miettinyt vakavasti, aloittaisinko yksityisvastaanoton pitämisen yhdessä kahden läheisen ystäväni kanssa. Jos perustaisimme pienen terapiaklinikan naisille ja perheille. Alkuun ainakin toiminta voisi olla pienimuotoista. Sitten voisi katsoa, mihin se kantaa. Sote-uudistuksen ja HUS psykiatrian mahdollisen rakenneuudistuksen varjossa tuntuu hyvältä kiinnittäytyä johonkin hallintomyrskyistä riippumattomaan haaveeseen.

Haaveet ja haasteet ovat tärkeitä. Kukkapenkkien loisto tai oma, ystävien kanssa kauniiksi laitettu vastaanottohuone. Niissä haaveissa on hyvä elää. 

Haravoimisen ihanuudesta

Odotan, että kevät tulisi ja pääsisin haravoimaan appivanhempien mökin pihaa. Mutta talvi pitää otteessaan.

Haravoiminen on ihanaa. Teen sen aina vasta keväällä. Haravoimaton piha on hylätyn näköinen. Sinne tänne retkottavat kuihtuneet perennat ja pudonneet oksat, lehdet ja havut peittävät nurmikon ja istutukset. Urakka kestää pari - kolme kokonaista päivää ja koko ylävartalo on sen jälkeen hellänä. Mutta lopputulos palkitsee. Kukkapenkit ovat valmiina pukkaamaan uutta versoa ja nurmikko odottaa kasvukauden lähtölaukaisua.

Kevät, etenkin myöhäinen kevät, on puutarhassa parasta aikaa. Odotusta, uuden alkua, haaveita, heräämistä. Omenapuiden leikkaamisesta pääsiäisenä yhdessä kälyn kanssa on tullut rakas traditio. Psykiatriassa kevät on monelle raskas vuodenaika. Itsemurha-alttiille valon lisääntyminen voi olla riskiaikaa. Kevät on myös manian aikaa monelle kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle.

Itselleni alkukevät, etenkin tämä maaliskuu, on vuoden väsyttävin aika. Valon tulvimisen ja talven välillä tuntuu olevan jokin epäsuhta. Voisin kernaasti hypätä jo huhtikuun lopulle, krookuksiin ja narsisseihin ja pajunkissoihin. Kaikki tämä loistava valo tuntuu menevän hukkaan, kun maa on vielä jäässä.

Saan voimaa siementen itämisen odottamisesta. Tarkistan joka päivä, joko ensimmäiset pikkuruiset sirkkalehdet nousisivat mullasta. Lenkkeilykin virkistää, luulen niin. Saan tämän hankalan kuukauden kulumaan.  Kun vain maltan odottaa, pakkaselta taittuu selkä ja talvi luovuttaa. Kohta asvaltilla lirisevät purot, puiden silmut pullistuvat, talvisaappaat saa vaihtaa  kevätkenkiin ja Mattia voi patistaa tekemään pyörille keväthuollon.

Tänä vuonna tuskin pääsee haravoimaan vielä pääsiäisenä. Täytyy erikseen järjestää viikonloppureissu haravoimista varten. Maltan tuskin odottaa, että kuulen haravan rapsutuksen korvissani ja tunnen sulaneen maan saappaitteni alla.  Sitten voi todeta, että tästäkin talvesta selvittiin.