joulukiire

Joulunalusviikkoina on ehdittävä normaalin työn ja kotiaskareiden lisäksi hankkia joululahjat, paketoida ne, kirjoittaa joulukortit, leipoa pipareita, viritellä jouluvalot, hankkia ja koristella joulukuusi ja käydä erilaisissa joulujuhlissa ja pikkujouluissa. Ylimääräistä aikaa ei ole tavallisessa arjessakaan, kodin siisteys on meillä silloinkin vain satunnaisesti saavutettu olotila. Ei siis ihme, jos joulumieli välillä kiristyy stressaamiseksi.

Työssäni tapaan ihmisiä, joilla jouluun liittyy pahin ahdistus. Se voi kummuta yksinäisyydestä tai kamalista lapsuusmuistoista. Joillekin taas joulu on vuoden parasta aikaa, jolloin juhlaa valmistellessa mieli kohoaa. 

Omassa lapsuudessani joulu oli vuoden suurin juhla, jonka puitteet isovanhempani loihtivat. Vietimme aaton äitini vanhempien luona. Äidinäiti valmisti joulupöydän laatikot, rosollin ja muut herkut. Hän osasi luoda lapsille joulun taikatunnelman. Odotus oli piinallista ja ihanaa. Yksi voimakkaimmista muistoista liittyy musisointiin. Äiti soitti pianoa, nuorempi eno soitti viulua ja vanhempi eno lauloi komealla baritonillaan. Bravuuri oli Sylvian joululaulu. Se oli joulun lakipiste.    

Olen yrittänyt tänä vuonna aloittaa valmistelut hyvissä ajoin. Piparit ja suklaapuolikuut leivoimme itsenäisyyspäiväviikonloppuna. Sillä seurauksella, että ne on jo melkein syöty. No, onpa päästy joulutunnelmaan hyvissä ajoin. Joululahjat on nyt ostettu ja paketoitu. Päätin, että tänä vuonna laitan joulukortin vain niille, joita en tapaa joulunalusaikana. Yritän pitää joulustressin hallinnassa ja muistaa, että vanhemman hyvä mieli on lapsen tärkein joulutunnelman tekijä. Ja miksei aikuisenkin.

Joulun musisointiperinne meillä on jatkunut, vaikka sukupolvi on vaihtunut. Soittavat ja laulavat enot ja tädit ovat lasteni joulun elementtejä. Äitini on nykyään joulupöydän pääkokki.  

Äidinäitini elää vielä, hän on syvästi muistisairas ja on hoidossa vanhainkodin pitkäaikaisosastolla. Hän ei enää oikein pysty puhumaan eikä tunnista läheisiään. En ole käynyt katsomassa häntä pitkään, liian pitkään aikaan. Aatonaattona ajattelin mennä. Osastolla on piano. Ehkä pyydän kälyni mukaan soittamaan viulua ja poikani saavat tulla laulamaan. Sylvian joululaulu on ainoa lahja, jonka hänelle vielä voin antaa. 

Tarinoita ja esikuvia

Aloitin työt psykiatrian apulaislääkärinä Tammiharjun sairaalassa 26-vuotiaana, viimeisenä opiskeluvuotenani. Osasto, jolla työskentelin, oli suljettu akuuttiosasto. Se oli alueensa ainoa psykiatrinen vastaanotto-osasto, joten sinne hakeutuvilla saattoi olla mitä tahansa rajummasta elämänkriisistä akuuttiin psykoosiin, rajatilapersoonallisuuteen, maniaan tai alkoholideliriumiin. Psykiatria tuntui kiehtovalta maailmalta, jossa oli omat lainalaisuutensa, joita seurasin ikään kuin sivusta. En osannut juuri mitään ja tunsin itseni avuttomaksi ja epävarmaksi. En tiennyt, miten puhutaan ihmiselle, jolla on harhoja, tai joka on epäluuloisuudesta räjähtävän kiihdyksissä. En tiennyt lääkityksestä kuin perusasiat, ja vaikutusmekanismien ja sivuvaikutusten viidakko tuntui läpitunkemattomalta. Reseptin kirjoittaminenkin jännitti.

En kuitenkaan joutunutkaan pärjäämään yksin. Tapasin potilaita yhdessä hoitajien kanssa ja he kannattelivat keskustelua, jos minä en osannut. Hankalimpiin tapaamisiin sain mukaan osaston ylilääkärin. Mallioppiminen oli tärkeää. Näin monenlaisia tapoja tehdä psykiatrista työtä ja imin vaikutteita minkä kerkesin. Ihailin sitä, miten hoitajat saivat keskustelun ja läsnäolon avulla kiivaan potilaan rauhoittumaan, ahdistuneen huokaisemaan helpotuksesta, masentuneen nousemaan askel askeleelta kohti valoa. Pääsin todistamaan, mikä voima on perhetapaamisilla, joissa sain olla kuunteluoppilaana.

Kaikki päätökset lääkityksistä tehtiin ylilääkärikierrolla osaston kansliassa. Minun tehtäväkseni jäi kirjata ylös lääkemuutokset ja keskustella niistä potilaiden kanssa. Kierroilla puhuttiin potilaiden taustoista ja sain eväitä hoidon suunnitteluun. Kuka voisi hyötyä psykofyysisesta fysioterapiasta kehonkuvan vahvistamiseksi, kuka voisi mennä viikonlopuksi kotilomalle, ketä ei vielä uskallettaisi päästää ulkoilemaan hoitajan seurassakaan.

Psykiatrinen osasto on inhimillisten tarinoiden runsaudensarvi. Ensimmäisenä vuotenani psykiatrian parissa en jaksanut lainkaan mennä elokuviin enkä lukea fiktiota. Olin kyllästetty tarinoilla, eikä mielessäni ollut tilaa elokuvien juonenkäänteisiin eläytymiselle. Kannoin potilaiden tarinoita mielessäni kotiin ja uniini. Koska minulla oli vain vähän ammatillista osaamista ja työkaluja käytössäni, käsittelin kohtaamiani asioita niillä henkilökohtaisilla keinoilla, joita minulla siinä kohdassa elämää oli.

Joka viikko istuin tunnin osaston ylilääkärin kanssa kahden ja purin tuntojani. Hän oli minun ammatillinen äitihahmoni, jonka helmoissa sain kulkea eräänlaisena kävelemään opettelevana lapsena, ottaen aina tukea, kun meinasin kaatua. Monta kertaa hän myös nosti minut pystyyn, kun kupsahdin kumoon.

Kannattelu on keskeisen tärkeää psykiatriassa. Se, että ottaa vastaan toisen tunnetilan ilman, että oma tasapaino horjuu. Kun toinen kestää tunteen, sen painolasti tulee jaetuksi ja pelottavuus vähenee. Myös työyhteisö voi kasvattaa kannattelemalla. Suojelemalla uusia työntekijöitä ylivoimaisilta tilanteilta, hyväksymällä kokemattomuuden, ottamalla vastaan epävarmuuden. Se on jonkinlainen vastakohta sille, että opetetaan uimaan heittämällä uimaan syvään, kylmään veteen. Eikä kukaan vastuullinen mestari kohtele sillä tavalla kisälliään, millään alalla.

Lääkärikaruselli

Meillä on ollut 10 vuotta sama pankkineuvoja, Hilkka. Tuona aikana olen itse työskennellyt lääkärinä 14 eri paikassa. Siihen mahtuu erikoistumisen aikaista kiertämistä osastolta ja poliklinikalta toiselle ja terveyskeskuspalvelua parilla eri terveysasemalla. Minulle se on ollut antoisaa, olen saanut elävää käytännön tuntumaa syömishäiriöihin, päihdepsykiatriaan, mielialahäiriöihin, kroonisiin ja akuutteihin psykooseihin, ahdistushäiriöihin ja somaattiseen sairastamiseen. Sitä ei korvaisi mikään määrä kirjoista opittua.

Yleisin tyytymättömyyden aihe lääkäreitä kohtaan, josta kuulen niin työroolissa kuin siviilissä, on lääkäreiden vaihtuvuus. Aina, kun menee lääkäriin, vastassa on uusi naama, jolle saa aloittaa koko tarinansa alusta. Sama tilanne on sekä perusterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa. Siitä valittavat potilaani, isoäitini ja ystäväni. He ovat väsyneitä, surullisia ja turhautuneita. He ovat huolissaan siitä, ymmärtääkö uusi lääkäri oikein heidän asiansa ja ehtiikö hän lukea sairauskertomuksen. Ja siitä, hukkuuko oleellista tietoa, ja vaikuttaako se hoitoon. Mitä pitkäaikaisemmasta ja hankalammasta sairaudesta on kyse, sitä pahemmalta ja turvattomammalta lääkärin jatkuva vaihtuminen tuntuu.

Lääkäreiden jatkuva vaihtuminen on myös työyhteisöille raskasta. Omasta yksiköstäni jäi viime syksynä eläkkeelle sosiaalityöntekijä, joka oli työskennellyt samassa työpaikassa 38 vuotta. Organisaatio on muuttunut, yksikön nimi on vaihtunut useaan otteeseen, lääkäreitä on tullut ja mennyt. Kysyin häneltä, mikä hänen mielestään on tärkein tekijä työssä jaksamisen kannalta. Hän sanoi, että tärkein yksittäinen tekijä on, että tiimissä on hyvä lääkäri. Välillä on ollut jaksoja, jolloin tiimi on saanut pärjätä kokonaan ilman lääkäriä, käytävällä vilahtavan ylilääkärin takinliepeen varassa. Silloin, niin kuin muulloinkin vaikeina aikoina, tiimiläiset ovat hakeneet tukea toisistaan.

Potilaalle ja tiimeille on tietysti parempi, että lääkäri osaa asiansa ja on kouluttautunut. En vastusta koulutusta, en tutkimusvapaita, en työkiertoa, en joustavia työaikoja enkä vanhempainvapaita. Eikä ihanteena tarvitse olla se, että olisi 38 vuotta samassa työpaikassa. Mutta mietityttää, pyöriikö lääkärikaruselli julkisella sektorilla kuitenkin liian kovaa? Onko meistä lääkäreistä tullut yhtä levottomia kuin it-alan ihmisistä, joilla yli 3 vuoden jakso samoissa työtehtävissä näyttää jämähtämiseltä CV:ssä? Mitä itse kukin ajattelisimme, jos sama meno olisi kouluissa ja päiväkodeissa ja lastemme opettajat vaihtuisivat muutaman viikon tai kuukauden välein jatkuvalla syötöllä? Emmeköhän olisi jo barrikadeilla?

Kun soitan Hilkalle, hän muistaa minut, ja saamme järjesteltyä asioita puhelimitsekin. Minulla on luottamuksellinen asiakas-pankkineuvoja –suhde. Mielestäni potilaat ansaitsisivat luottamuksellisen potilas-lääkärisuhteen. Mutta suhde tarkoittaa kai sitä, että sillä on jokin ajallinen kestävyys. Kertakäynti ei ole suhde.

Parhaimmillaan lääkärin paras on myös potilaan paras. Sen saavuttamisessa on haastetta esimiehillä ja alaisilla ja ehkä koko järjestelmällä. Omalta osaltani erikoistumisvaiheen pakollinen karuselli on jäänyt taakse. Nyt on aika sitoutua. Jos itse en sitä tee, en voi olettaa sitä muiltakaan.

Päihdepotilaan avunhuuto - kuka vastaa siihen?

Mistä päihdeongelmainen, itsemurhaa hautova ihminen voi saada avun? Mietin sitä jälleen kerran, kun minulle soitti humalainen henkilö, joka vaati saada rauhoittavia lääkkeitä. Tilanne on nykyisen hoitojärjestelmän, ja tietysti myös inhimilliseltä kannalta hankala.  Oikeaa hoitopaikkaa ei nykyjärjestelmästä löydy. Ei ainakaan niin nopeasti kuin potilas toivoisi.

Päivystyspiste on usein ainoa paikka, jonka puoleen voi virka-ajan ulkopuolella kääntyä. Terveyskeskuslääkäri saattaa haluta lähettää päihtyneen, itsemurhaa hautovan henkilön psykiatrin vastaanotolle. Psykiatrian sisällä ajatellaan, että humalatilaan liittyvät itsemurha-ajatukset eivät ole psykiatrinen ongelma. Ja niinhän se onkin, ettei psykiatrista hoitoa voi päihtyneelle antaa – keskustelu ei niissä tilanteissa yleensä kanna mihinkään, eikä lääkitystä voi päihtyneelle kirjoittaa. Psykiatrista osastoa ei haluta käyttää selviämisasemana. Riehuva, itsetuhoinen ja päihtynyt henkilö saattaa päätyä poliisin huomaan. Varsinaista apua ongelmiin poliisilla ei ole antaa. Putkakuolemia tapahtuu.

Suuri osa itsemurhista tehdään  humalassa. Nämä potilaat ovat tippuneet hoitojärjestelmämme rakojen läpi. Onko vika järjestelmässä, asenteissamme vai osaamisessamme? Vai ajattelemmeko, että nämä potilaat itse ovat aiheuttaneet ongelmansa ja ovat vastuussa niistä? Ja että vika on heissä, jos he eivät osaa lakata ensin juomasta ja vasta sen jälkeen ryhdy miettimään itsemurhaa?

Päihtyneen on vaikea odottaa, asioiden olisi tapahduttava nyt heti. Seuraavaan päivään voi olla liian pitkä aika. Päihdepotilaan hätä ja epätasapaino pitää ottaa todesta. Toisaalta, lääkäri ei voi suostua pyynnöistä siihen tavalliseen – rauhoittavien lääkkeiden kirjoittamiseen. Ei ole tavatonta, että päihtynyt potilas vastaa lääkärin kielteiseen päätökseen rauhoittavien lääkkeen kirjoittamisesta, että ”no sitten mä tapan itseni” ja lähtee ovet paukkuen huoneesta. Lääkäri jää miettimään, mitä olisi pitänyt tehdä. Oliko kyseessä lääkkeiden väärinkäyttäjän yritys saada resepti puristettua lääkäristä, vai onko ihminen todella vaaraksi itselleen?

Mikä sitten olisi ratkaisu? Apua pitäisi olla saatavilla matalalla kynnyksellä ja saman päivän sisällä. Päivystyspisteissä voisi olla psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotto. Mielellään sellaisen, jolla olisi myös kokemusta päihdeongelmaisten kohtaamisesta. Jokaisen päivystyspisteen läheisyydessä pitäisi olla selviämisasema, johon pääsee päihtyneenä nukkumaan yön yli, ja jossa on ammattitaitoista hoitohenkilökuntaa paikalla. Aamulla, kun potilaan pää on kirkastunut, voi miettiä jatkohoitoa. Monella itsemurha-ajatukset haihtuvat humalan myötä, jolloin oikea jatkohoito on yleensä päihdehoidon puolella. Tai jos itsemurha-ajatuksia on edelleen, on paikallaan järjestää myös psykiatrinen hoitokontakti. Parasta olisi, jos hoitojärjestelmät yhdistyisivät, ja hoitoa saisi yhdestä paikasta.

Päihdeongelma ei saisi olla esteenä psykiatriseen arvioon pääsemiselle. Paikoitellen näin kuitenkin on, silloinkin, kun ihminen ei ole päihtynyt vastaanottotilanteessa.  Nykyjärjestelmä johtaa pahimmillaan ihmisen pallotteluun luukulta toiselle. Se on turhauttavaa terveellekin, saatikka sellaiselle, joka on kriisissä ja hatarasti kiinni elämässä, ja jonka harkintakykyä lisäksi päihteet sekoittavat.  Tästä espoolaisen nuoren miehen itsemurhaan päättynyt tarina on surullinen esimerkki.

Päihdeongelmat ovat vähintään yhtä paljon sosiaalinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen kuin lääketieteellinen kysymys. Ratkaisuakaan ei pysty hoitojärjestelmä yksin antamaan.

  

Lauantain vuodenajat

Lauantai on minulle viikon vapain päivä ja elpymisen lähde. Tänään heräsin kuudelta laittamaan kisanutturaa tyttärelle ja painuin sitten autuaasti takaisin nukkumaan. Herään lasten ääniin tunteja myöhemmin, tarpeeksi nukkuneena. Kummipoika on viikonlopun vietossa meillä, ja edellisen illan pizzanpaisto ja elokuvan katsominen on mukavana mielessä.

Lauantaina minulla ei ole kiire. Se on vastapainoa arkipäiville, jotka ovat työssäkäyvän vanhemman tiukkaa aikataulua isoine ja pienine stressin- ja huolenaiheineen. Lauantaina nautin kahvista Hesarin ääressä. Hesari tuntuu nostaneen profiiliaan päätoimittajan vaihtumisen myötä, ja se ilahduttaa minua. Pyykin ripustaminenkin on meditatiivista, kun ei ole kiire.

Teemme retken kaupungille kuopuksen ja kummipojan kanssa. Kotimatkalla hyppäämme ratikasta ja kävelemme useamman pysäkinvälin ja ihailemme syksyn värejä. Käyn juoksulenkillä koiran kanssa. Siitä jää hyvä olo kehoon koko loppuillaksi.

Tänään on ollut poikkeuksellisen kaunis ja hehkuva päivä. Auringon laskiessa meren taakse koko väripaletti on käytössä taivaan hempeistä vaaleanpunaisista ja sinisistä metsän murrettuihin keltaisiin ja oransseihin, purppuranpunaan ja mustuvaan vihreään. Ensi viikolle on hurjimmissa ennustuksissa luvattu lunta. Talvi ja pitkä pimeä kausi ovat alkamassa. Tänään on ollut luonnon ilotulitus päättyneelle kesälle.

Vuodenaikojen ja valoisuuden vaihtelu on piirtynyt minuun. Se on rakas ja välillä raskas osa elämää täällä Suomessa. Lauantaina minulla on aikaa pysähtyä vuodenajan äärelle. Metsässä lehdet asettuvat matoksi poluille ja kävelyteille ja maatuvat hiljaa. Vanhassa kodissa istutin tähän aikaan vimmatusti kukkasipuleita. Voin muistella sitä lämmöllä ja nauttia siitä, että nyt riittää, kun kastelen kanervat parvekkeella.

Tänään voin käydä nukkumaan rauhassa, herätyskelloa ei tarvitse laittaa soimaan. Näitä päiviä tarvitsee, aion pitää näistä kiinni.

Opas kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ilmestyi

Nyt opas kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä on vihdoin valmis, sain kirjan käteeni viime viikolla ja tänään oli kirjan julkistamistilaisuus. Nyt sitä saa nettikirjakaupoista, ainakin Duodecimilta ja lähipäivinä varmaan muistakin.

Kirjan fokus on siinä, mitä voi tehdä, kun tällainen vakava sairaus osuu omalle tai läheisen kohdalle - miten hallita mielialan heilahtelua. Olemme kirjoittaneet kirjan selviytymisoppaaksi sairastuneille ja heidän läheisilleen.

Yksi toimittajan kysymys tänään julkistamistilaisuudessa koski sitä, onko kaksisuuntainen mielialahäiriö muotisairaus. Luulen, että kuka tahansa tämän sairauden koskettama sanoisi, että siitä on muodikkuus kaukana. Suosittelen lämpimästi Päivi Storgårdin kirjaa Keinulaudalla. Se on kaunistelematon, koskettava, paikoin hyvin hauska, paikoin hyvin surullinen, taidokkaasti kirjoitettu kuvaus tästä sairaudesta. Kirjana sillä on muitakin ansioita, luin sen melkein kertaistumalta jo pelkästään tekstin oivaltavuuden ja aitouden vuoksi. Pintaliidosta ei ole kyse, vaan sairastunutta ja lähipiiriä syvältä koettelevasta sairaudesta. 

Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ei voi sairastua huvikseen. Kuten Storgård on haastatteluissa todennut, hän ei ole valinnut tätä sairautta, vaan sairaus on valinnut hänet. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on elinikäinen kumppani, eikä mikään helppo sellainen. Sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään, usein ihan normaalia, rikasta elämää. Lääkitys on sen hoidossa välttämätön, muttei ainoa elementti. On paljon, mitä sairastunut itse ja hänen läheisensä voivat tehdä paremman tasapainon saavuttamiseksi. Oppaaseen olemme koonneet sen, mitä näistä seikoista tiedetään.

On tärkeää, että mielenterveyden häiriöistä ylipäätään puhutaan. Se vähentää häpeää ja yksinäisyyden tunnetta, joka näihin sairauksiin liittyy. Kysymys on lopulta hyvin yleisistä ilmiöistä, jotka koskettavat jokaista. Jos ei suoraan omakohtaisesti, niin ainakin sukulaisen, ystävän, työkaverin tai naapurin kautta. 

Keskustelu on sikälikin tärkeää, että kun yleinen tietämys mielen sairauksista lisääntyy,  sairastuneet osaavat ja uskaltavat hakea apua varhaisemmassa vaiheessa. Useimmissa mielen sairauksissa toipuminen on sitä nopeampaa ja varmempaa, mitä varhaisemmassa vaiheessa hakee apua. Sama pätee kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Jos sairaus pääsee jylläämään hoitamattomana tai huonosti hoidettuna vuosikausia, sen luonne pahenee ja se käy vaikeammaksi saada aisoihin.

Oppaamme osalta olen tyytyväinen, että se on nyt valmis. Toivon, että kirjasta on apua sairastuneille ja heidän läheisilleen, ja myös ammatti-ihmisille ja opiskelijoille, jotka haluavat perehtyä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Palautetta otetaan vastaan.

Ensiaskeleet yksityislääkärinä

Aloitin loman jälkeen yksityisvastaanoton yhtenä iltana viikossa. Aloitin isolla lääkäriasemalla, jossa saa tukea alkuun pääsemisen paperiasioissa ja kunnon perehdytyksen. Neljä iltaa siellä on herättänyt ajatuksia lääkärin työstä.

Julkisella sektorilla lääkärin työ on paljon muutakin kuin potilaiden hoitoa. Itse organisaatio vie aikaa, kokouksineen. Työntekijöiden katse on ikään kuin vain osittain suunnattu potilaaseen, ja osan, aika isonkin osan huomiosta vie järjestelmä. Yksittäisen potilaan lisäksi täytyy ajatella väestötason asioita, resurssien suuntaamista ja sen oikeudenmukaisuutta.

Keskeisin ero itse potilastyössä on se, että julkisella sektorilla lääkäri on aina myös portinvartija; yksi hänen tehtävistään on määritellä, onko potilas riittävän sairas ansaitakseen hoitoa verorahoilla vai ei. Yksityissektorilla, kun potilas maksaa itse, lääkäri ei määritä sitä, oliko käynti turha. Lääkäri pistää parastaan ja potilas ratkaisee, oliko käynnistä hyötyä ja haluaako hän tulla uudestaan.

Yksityisvastaanotto on intiimimpi ja vapaampi kohtaamispaikka kuin julkinen sektori. Asiat jäävät minun ja potilaan välille, ei ole tiimikokouksia, missä potilaan tilannetta puitaisiin. Vapaus on tietysti suhteellista. Lääkäriä sitoo sama ammattietiikka riippumatta työpaikasta. Potilaan vapautta yksityisen hoidon valinnassa rajoittaa lompakko.

Niille potilaille, jotka hyötyisivät psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta, tarjoan lähettämistä sinne. Moniammatillisella tiimillä on vaikeammissa tilanteissa enemmän annettavaa kuin mitä minulla yksin voi koskaan olla. Lisäksi psykiatrinen erikoissairaanhoito on potilaalle ilmaista. En tyrkytä kallista yksityishoitoa, enkä sano, että se olisi parempaa kuin julkisella sektorilla saatava hoito, sillä sitä en usko.  Yksityisvastaanotto on eräänlainen liikenneympyrä, jossa lääkäri neuvoo potilasta oikeaan osoitteeseen. Vain yksi teistä vie uudelle käynnille minun vastaanotollani.

Itse olen enimmäkseen perheineni käyttänyt julkista terveydenhuoltoa. Poikkeuksena tilanteet, jolloin itse näen heti, että tarvitaan vaikka urheilijatyttären vamman arvio alan erikoislääkäriltä. Silloin oikaisen ja turvaudun yksityissektoriin. Niitä tilanteita ei ole ollut kovin usein.

Kannatan julkista terveydenhuoltoa ja uskon, että se on ainoa keino taata terveydenhuolto myös vähävaraisimmille. Vakuutuspohjainen järjestelmä tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi ja jättää heikoimmat hoidon ulkopuolelle, mistä on esimerkkinä USA:n tilanne. Jotakin  kuitenkin yksityisvastaanoton kohtaamisesta toivoisin voivani siirtää virkatyöhöni. Yksityislääkäri pääsee toteuttamaan sitä, mihin hänet on koulutettu, hoitamaan potilaita. Julkisen sektorin koneiston pyörittäminen on sekin tärkeää työtä ja mielekästä. Mutta lääkäreiden työviihtyvyyden kannalta voisi olla hyvä, jos jotain yksityisvastaanoton piirteitä voisi saada julkiselle sektorille. Esimerkiksi rauhan keskittyä potilaaseen.