Päihdepotilaan avunhuuto - kuka vastaa siihen?

Mistä päihdeongelmainen, itsemurhaa hautova ihminen voi saada avun? Mietin sitä jälleen kerran, kun minulle soitti humalainen henkilö, joka vaati saada rauhoittavia lääkkeitä. Tilanne on nykyisen hoitojärjestelmän, ja tietysti myös inhimilliseltä kannalta hankala.  Oikeaa hoitopaikkaa ei nykyjärjestelmästä löydy. Ei ainakaan niin nopeasti kuin potilas toivoisi.

Päivystyspiste on usein ainoa paikka, jonka puoleen voi virka-ajan ulkopuolella kääntyä. Terveyskeskuslääkäri saattaa haluta lähettää päihtyneen, itsemurhaa hautovan henkilön psykiatrin vastaanotolle. Psykiatrian sisällä ajatellaan, että humalatilaan liittyvät itsemurha-ajatukset eivät ole psykiatrinen ongelma. Ja niinhän se onkin, ettei psykiatrista hoitoa voi päihtyneelle antaa – keskustelu ei niissä tilanteissa yleensä kanna mihinkään, eikä lääkitystä voi päihtyneelle kirjoittaa. Psykiatrista osastoa ei haluta käyttää selviämisasemana. Riehuva, itsetuhoinen ja päihtynyt henkilö saattaa päätyä poliisin huomaan. Varsinaista apua ongelmiin poliisilla ei ole antaa. Putkakuolemia tapahtuu.

Suuri osa itsemurhista tehdään  humalassa. Nämä potilaat ovat tippuneet hoitojärjestelmämme rakojen läpi. Onko vika järjestelmässä, asenteissamme vai osaamisessamme? Vai ajattelemmeko, että nämä potilaat itse ovat aiheuttaneet ongelmansa ja ovat vastuussa niistä? Ja että vika on heissä, jos he eivät osaa lakata ensin juomasta ja vasta sen jälkeen ryhdy miettimään itsemurhaa?

Päihtyneen on vaikea odottaa, asioiden olisi tapahduttava nyt heti. Seuraavaan päivään voi olla liian pitkä aika. Päihdepotilaan hätä ja epätasapaino pitää ottaa todesta. Toisaalta, lääkäri ei voi suostua pyynnöistä siihen tavalliseen – rauhoittavien lääkkeiden kirjoittamiseen. Ei ole tavatonta, että päihtynyt potilas vastaa lääkärin kielteiseen päätökseen rauhoittavien lääkkeen kirjoittamisesta, että ”no sitten mä tapan itseni” ja lähtee ovet paukkuen huoneesta. Lääkäri jää miettimään, mitä olisi pitänyt tehdä. Oliko kyseessä lääkkeiden väärinkäyttäjän yritys saada resepti puristettua lääkäristä, vai onko ihminen todella vaaraksi itselleen?

Mikä sitten olisi ratkaisu? Apua pitäisi olla saatavilla matalalla kynnyksellä ja saman päivän sisällä. Päivystyspisteissä voisi olla psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotto. Mielellään sellaisen, jolla olisi myös kokemusta päihdeongelmaisten kohtaamisesta. Jokaisen päivystyspisteen läheisyydessä pitäisi olla selviämisasema, johon pääsee päihtyneenä nukkumaan yön yli, ja jossa on ammattitaitoista hoitohenkilökuntaa paikalla. Aamulla, kun potilaan pää on kirkastunut, voi miettiä jatkohoitoa. Monella itsemurha-ajatukset haihtuvat humalan myötä, jolloin oikea jatkohoito on yleensä päihdehoidon puolella. Tai jos itsemurha-ajatuksia on edelleen, on paikallaan järjestää myös psykiatrinen hoitokontakti. Parasta olisi, jos hoitojärjestelmät yhdistyisivät, ja hoitoa saisi yhdestä paikasta.

Päihdeongelma ei saisi olla esteenä psykiatriseen arvioon pääsemiselle. Paikoitellen näin kuitenkin on, silloinkin, kun ihminen ei ole päihtynyt vastaanottotilanteessa.  Nykyjärjestelmä johtaa pahimmillaan ihmisen pallotteluun luukulta toiselle. Se on turhauttavaa terveellekin, saatikka sellaiselle, joka on kriisissä ja hatarasti kiinni elämässä, ja jonka harkintakykyä lisäksi päihteet sekoittavat.  Tästä espoolaisen nuoren miehen itsemurhaan päättynyt tarina on surullinen esimerkki.

Päihdeongelmat ovat vähintään yhtä paljon sosiaalinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen kuin lääketieteellinen kysymys. Ratkaisuakaan ei pysty hoitojärjestelmä yksin antamaan.

  

Lauantain vuodenajat

Lauantai on minulle viikon vapain päivä ja elpymisen lähde. Tänään heräsin kuudelta laittamaan kisanutturaa tyttärelle ja painuin sitten autuaasti takaisin nukkumaan. Herään lasten ääniin tunteja myöhemmin, tarpeeksi nukkuneena. Kummipoika on viikonlopun vietossa meillä, ja edellisen illan pizzanpaisto ja elokuvan katsominen on mukavana mielessä.

Lauantaina minulla ei ole kiire. Se on vastapainoa arkipäiville, jotka ovat työssäkäyvän vanhemman tiukkaa aikataulua isoine ja pienine stressin- ja huolenaiheineen. Lauantaina nautin kahvista Hesarin ääressä. Hesari tuntuu nostaneen profiiliaan päätoimittajan vaihtumisen myötä, ja se ilahduttaa minua. Pyykin ripustaminenkin on meditatiivista, kun ei ole kiire.

Teemme retken kaupungille kuopuksen ja kummipojan kanssa. Kotimatkalla hyppäämme ratikasta ja kävelemme useamman pysäkinvälin ja ihailemme syksyn värejä. Käyn juoksulenkillä koiran kanssa. Siitä jää hyvä olo kehoon koko loppuillaksi.

Tänään on ollut poikkeuksellisen kaunis ja hehkuva päivä. Auringon laskiessa meren taakse koko väripaletti on käytössä taivaan hempeistä vaaleanpunaisista ja sinisistä metsän murrettuihin keltaisiin ja oransseihin, purppuranpunaan ja mustuvaan vihreään. Ensi viikolle on hurjimmissa ennustuksissa luvattu lunta. Talvi ja pitkä pimeä kausi ovat alkamassa. Tänään on ollut luonnon ilotulitus päättyneelle kesälle.

Vuodenaikojen ja valoisuuden vaihtelu on piirtynyt minuun. Se on rakas ja välillä raskas osa elämää täällä Suomessa. Lauantaina minulla on aikaa pysähtyä vuodenajan äärelle. Metsässä lehdet asettuvat matoksi poluille ja kävelyteille ja maatuvat hiljaa. Vanhassa kodissa istutin tähän aikaan vimmatusti kukkasipuleita. Voin muistella sitä lämmöllä ja nauttia siitä, että nyt riittää, kun kastelen kanervat parvekkeella.

Tänään voin käydä nukkumaan rauhassa, herätyskelloa ei tarvitse laittaa soimaan. Näitä päiviä tarvitsee, aion pitää näistä kiinni.

Opas kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ilmestyi

Nyt opas kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä on vihdoin valmis, sain kirjan käteeni viime viikolla ja tänään oli kirjan julkistamistilaisuus. Nyt sitä saa nettikirjakaupoista, ainakin Duodecimilta ja lähipäivinä varmaan muistakin.

Kirjan fokus on siinä, mitä voi tehdä, kun tällainen vakava sairaus osuu omalle tai läheisen kohdalle - miten hallita mielialan heilahtelua. Olemme kirjoittaneet kirjan selviytymisoppaaksi sairastuneille ja heidän läheisilleen.

Yksi toimittajan kysymys tänään julkistamistilaisuudessa koski sitä, onko kaksisuuntainen mielialahäiriö muotisairaus. Luulen, että kuka tahansa tämän sairauden koskettama sanoisi, että siitä on muodikkuus kaukana. Suosittelen lämpimästi Päivi Storgårdin kirjaa Keinulaudalla. Se on kaunistelematon, koskettava, paikoin hyvin hauska, paikoin hyvin surullinen, taidokkaasti kirjoitettu kuvaus tästä sairaudesta. Kirjana sillä on muitakin ansioita, luin sen melkein kertaistumalta jo pelkästään tekstin oivaltavuuden ja aitouden vuoksi. Pintaliidosta ei ole kyse, vaan sairastunutta ja lähipiiriä syvältä koettelevasta sairaudesta. 

Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ei voi sairastua huvikseen. Kuten Storgård on haastatteluissa todennut, hän ei ole valinnut tätä sairautta, vaan sairaus on valinnut hänet. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on elinikäinen kumppani, eikä mikään helppo sellainen. Sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään, usein ihan normaalia, rikasta elämää. Lääkitys on sen hoidossa välttämätön, muttei ainoa elementti. On paljon, mitä sairastunut itse ja hänen läheisensä voivat tehdä paremman tasapainon saavuttamiseksi. Oppaaseen olemme koonneet sen, mitä näistä seikoista tiedetään.

On tärkeää, että mielenterveyden häiriöistä ylipäätään puhutaan. Se vähentää häpeää ja yksinäisyyden tunnetta, joka näihin sairauksiin liittyy. Kysymys on lopulta hyvin yleisistä ilmiöistä, jotka koskettavat jokaista. Jos ei suoraan omakohtaisesti, niin ainakin sukulaisen, ystävän, työkaverin tai naapurin kautta. 

Keskustelu on sikälikin tärkeää, että kun yleinen tietämys mielen sairauksista lisääntyy,  sairastuneet osaavat ja uskaltavat hakea apua varhaisemmassa vaiheessa. Useimmissa mielen sairauksissa toipuminen on sitä nopeampaa ja varmempaa, mitä varhaisemmassa vaiheessa hakee apua. Sama pätee kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Jos sairaus pääsee jylläämään hoitamattomana tai huonosti hoidettuna vuosikausia, sen luonne pahenee ja se käy vaikeammaksi saada aisoihin.

Oppaamme osalta olen tyytyväinen, että se on nyt valmis. Toivon, että kirjasta on apua sairastuneille ja heidän läheisilleen, ja myös ammatti-ihmisille ja opiskelijoille, jotka haluavat perehtyä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Palautetta otetaan vastaan.

Ensiaskeleet yksityislääkärinä

Aloitin loman jälkeen yksityisvastaanoton yhtenä iltana viikossa. Aloitin isolla lääkäriasemalla, jossa saa tukea alkuun pääsemisen paperiasioissa ja kunnon perehdytyksen. Neljä iltaa siellä on herättänyt ajatuksia lääkärin työstä.

Julkisella sektorilla lääkärin työ on paljon muutakin kuin potilaiden hoitoa. Itse organisaatio vie aikaa, kokouksineen. Työntekijöiden katse on ikään kuin vain osittain suunnattu potilaaseen, ja osan, aika isonkin osan huomiosta vie järjestelmä. Yksittäisen potilaan lisäksi täytyy ajatella väestötason asioita, resurssien suuntaamista ja sen oikeudenmukaisuutta.

Keskeisin ero itse potilastyössä on se, että julkisella sektorilla lääkäri on aina myös portinvartija; yksi hänen tehtävistään on määritellä, onko potilas riittävän sairas ansaitakseen hoitoa verorahoilla vai ei. Yksityissektorilla, kun potilas maksaa itse, lääkäri ei määritä sitä, oliko käynti turha. Lääkäri pistää parastaan ja potilas ratkaisee, oliko käynnistä hyötyä ja haluaako hän tulla uudestaan.

Yksityisvastaanotto on intiimimpi ja vapaampi kohtaamispaikka kuin julkinen sektori. Asiat jäävät minun ja potilaan välille, ei ole tiimikokouksia, missä potilaan tilannetta puitaisiin. Vapaus on tietysti suhteellista. Lääkäriä sitoo sama ammattietiikka riippumatta työpaikasta. Potilaan vapautta yksityisen hoidon valinnassa rajoittaa lompakko.

Niille potilaille, jotka hyötyisivät psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta, tarjoan lähettämistä sinne. Moniammatillisella tiimillä on vaikeammissa tilanteissa enemmän annettavaa kuin mitä minulla yksin voi koskaan olla. Lisäksi psykiatrinen erikoissairaanhoito on potilaalle ilmaista. En tyrkytä kallista yksityishoitoa, enkä sano, että se olisi parempaa kuin julkisella sektorilla saatava hoito, sillä sitä en usko.  Yksityisvastaanotto on eräänlainen liikenneympyrä, jossa lääkäri neuvoo potilasta oikeaan osoitteeseen. Vain yksi teistä vie uudelle käynnille minun vastaanotollani.

Itse olen enimmäkseen perheineni käyttänyt julkista terveydenhuoltoa. Poikkeuksena tilanteet, jolloin itse näen heti, että tarvitaan vaikka urheilijatyttären vamman arvio alan erikoislääkäriltä. Silloin oikaisen ja turvaudun yksityissektoriin. Niitä tilanteita ei ole ollut kovin usein.

Kannatan julkista terveydenhuoltoa ja uskon, että se on ainoa keino taata terveydenhuolto myös vähävaraisimmille. Vakuutuspohjainen järjestelmä tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi ja jättää heikoimmat hoidon ulkopuolelle, mistä on esimerkkinä USA:n tilanne. Jotakin  kuitenkin yksityisvastaanoton kohtaamisesta toivoisin voivani siirtää virkatyöhöni. Yksityislääkäri pääsee toteuttamaan sitä, mihin hänet on koulutettu, hoitamaan potilaita. Julkisen sektorin koneiston pyörittäminen on sekin tärkeää työtä ja mielekästä. Mutta lääkäreiden työviihtyvyyden kannalta voisi olla hyvä, jos jotain yksityisvastaanoton piirteitä voisi saada julkiselle sektorille. Esimerkiksi rauhan keskittyä potilaaseen.

Mikä opettaa eniten

Minulla on ollut vuosien varrella opettajia, työkavereita ja esimiehiä, jotka ovat olleet inspiroituneita ja asiantuntevia, ja joilta olen saanut työkaluja ammatilliseen työkalupakkiini. Kirjat, luennot, tiimikokoukset ja työnohjaukset ovat opettaneet ja muokanneet minua.  Eniten kuitenkin ovat opettaneet potilaat, varsinkin kaikkein vaikeimmin sairaat.

Olen kohdannut ihmisiä, joita on poljettu koko heidän elämänsä ajan. Heistä on kasvanut niin hauraita, että he joko eivät uskaltaudu lainkaan henkilökohtaisiin suhteisiin toisten kanssa, tai sitten he jakavat elämänsä sellaisten kanssa, jotka jatkavat heidän alistamistaan, hyväksikäyttöään ja henkistä ja joskus fyysistäkin pahoinpitelyään. He ovat niitä ihmisiä, joiden edessä enkelitkin kulkevat varoen. He eivät pysty rakentavasti puolustautumaan vaan kokevat syvää arvottomuutta ja vihaa itseään kohtaan. Joku ohut lanka pitää heidät kiinni elämässä, vaikka he saattavat nähdä kuoleman houkuttelevana vapautuksena tämän elämän kärsimyksestä.  Joskus se lanka ei kestä vaan katkeaa.

Olen kohdannut pysyvästi psykoosiin vaipuneita ja sairauden rampauttamia ihmisiä, jotka ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin mikä ns. terveiden mielestä on sopivaa. Heidän elämänsä saattaa olla täynnä pelkoa, ja harhojen maailma saattaa olla heille houkuttelevampia kuin inhimillinen vuorovaikutus. Tavallisen elämän taidot saattavat olla  murtuneet murusiksi. He eivät välttämättä koe olevansa sairaita tai tarvitsevansa apua, ja hoidon he saattavat kokea pelkkänä vapaudenriistona ja myrkyttämisenä.

Kaikkein hauraimmat ja vaikeimmin sairaat ovat opettaneet minulle eniten inhimillisestä kärsimyksestä, eniten nöyryyttä toisen edessä. Suomessa on moni asia hyvin. Mutta joukossamme on niitä, joiden rinnalla kulkiessa on otettava hattu pois päästä. Psykiatrian ydin on siellä. 

Mindfulnessharjoituksia pelkääjän paikalla

Maisemat E4-moottoritien varressa Etelä-Ruotsissa ovat jo kotoisia. Olemme palaamassa vajaan neljän viikon automatkalta. Minä halusin nähdä alpit ja Tanskan dyynit. Kuopuksemme halusi nähdä Versaillesin palatsin. Matin sydän vuosi verta, kun posotimme moottoriteitä ohi tuhansien kauniiden paikkojen ja kulttuurihistoriallisten nähtävyyksien. Niitähän Eurooppa on pullollaan. Espanjassa viivyimme viikon talossa, jonka olimme vuokranneet appivanhempien ja kälyn perheen kanssa. 

Matkalukemiseksi olin pakannut kassillisen itsehoito-oppaita ja muutaman romaanin. Kerrankin on ollut aikaa lukea, lähes 7000 ajokilometrin verran. Matti ajoi, koska minulle ajaminen vieraassa ajokulttuurissa ja vierailla teillä on iso stressi, Matille ei. Pelkääjän paikalla istuminenkin on minulle ollut stressi. Olen ollut pahan luokan pelkääjän paikan kuski. Nyt sain orientoiduttua tilanteeseen toisella tavalla. Osittain siinä auttoi tietoista, hyväksyvää läsnäoloa käsittelevien kirjojen lukeminen.  Ne ja hyväksymis- ja omistautumisterapiaan perehtyminen avasivat minulle uuden näkökulman asioihin. Luin oppaat osatakseni suositella niitä potilaille. Opin itsekin niitä lukiessani.

Hyväksyvä, tietoinen läsnäolo eli mindfulness on jo osittain rantautunut Suomeen, muttei vielä kovin laajasti psykiatrian kentälle. Se on radikaali ja samalla ikivanha tapa jäsentää kokemusmaailmaamme. Sen ajatukset ovat läheistä sukua zen-buddhalaiselle meditoinnille, mutta nojaavat myös viimeisimpään tutkimustietoon. Perusajatuksen voisi kiteyttää siihen, että suuri osa erilaisista psyykkisistä oireista syntyy tai ainakin pahenee siitä, että ihminen taistelee erilaisia negatiiviseksi kokemiaan tunteita ja ajatuksia vastaan. Tästä syntyy työssäni usein kohtaamani ilmiö, jossa ihminen ahdistuu masennuksesta ja masentuu ahdistuksesta. Tunteita ja ajatuksia yritetään turruttaa eri tavoin, ahmimalla, juomalla liikaa, tekemällä töitä uupumukseen asti, shoppailemalla ym. Kuitenkin negatiiviseksi koetut tunteet ja ajatukset kuuluvat väistämättä elämään, ja jos ne vastaan taistelun sijaan ottaakin vastaan ja hyväksyy, ne usein vaimenevat itsekseen. Silloin ihminen vapautuu toimimaan paremmin omien arvojensa mukaisesti, sen sijaan, että ratsastaa erilaisten tunnereaktioiden ja niitä nostattavien ajatusten aallonharjalla ja kuuntelee omien mörköjensä kuiskutusta.

Mindfulness tuo nykyhetken ja kehon välittömät aistimukset tietoisuuden keskipisteeseen. Oleellista ei ole ymmärtää, mistä omat tunteet kumpuavat ja etsiä syitä niille. Tunteita tai ajatuksia ei voi kontroloida, vaikka usein yritämmekin. Eikä tunteista ja ajatuksista seuraa välttämättä toimintaa, ellemme itse anna tapahtua niin.

Itselläni olisi paljon oppimista mindfulnessista. Perherauhan ja Matin ajomukavuuden kannalta on iso asia, että en enää osallistu ajamiseen vaan pystyn enimmäkseen istumaan levollisella mielellä kyydissä. Jos vielä saan sovellettua oppimaani laajemmin ihmissuhteissa toimimiseen, etenkin tilanteisiin, jolloin pitää patistella lapsia siivoamaan huoneensa tai ryhtymään iltapuuhiin, enempää tuskin voisin toivoa. Voisin silloin todeta, Jon Kabat-Zinnin kirjan nimen mukaisesti, että olen jo perillä. 

Pätevin ja sopivin

Viimeisenä työpäivänä ennen lomaa haastattelin psykologeja, jotka hakivat lyhyttä sijaisuutta, joka meillä oli avoinna. Jäin siitä pienille ylikierroksille. Olin itse jännittynyt, ja haastateltavat olivat oletettavasti vähän jännittyneitä myös. Olen ollut mukana vasta muutamassa rekrytoinnissa, eikä se ole minulle mitenkään rutiininomaista.

Rekrytoinnissa joutuu punnitsemaan erimitallisia asioita toisiaan vasten. Jollakin on pitkä työkokemus, muttei juuri siitä tehtävästä, johon hän on hakemassa. Jollakin on palavaa intoa ja kehittymispotentiaalia. Joku saattaisi sopia tiimiin erityisen hyvin. Jollakin on iän tai elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta. Jollakin on sellaista osaamista, jota hän voisi jakaa koko tulosyksikölle.

Suomessa halutaan ajatella, että muodollinen koulutus toisi pätevyyttä. Ja että pätevin pitäisi valita. Mutta pätevyyden vertailu ei ole aina helppoa.  Sopivuuden arviointi menee jo selkeästi intuition puolelle. Ja entä jos pätevin ja sopivin eivät ole sama henkilö, kumman sitten valitsee?

Lisäkoulutus ei automaattisesti tuo lisää työhön. Jos on käynyt terapiakoulutuksen, muttei käytä oppimaansa työssään. Jos on kielitodistus toisesta kotimaisesta, muttei uskalla avata suutaan ruotsiksi potilaiden kanssa. Jos on tieteellistä meritoitumista, mutta työtehtävät eivät edellytä tieteen tekemistä.

Lisäkoulutuksesta ei saisi olla haittaakaan. Jos on taiteellinen koulutus tai tohtorintutkinto, vaikka hakisikin kliiniseen työhön, ei se tee hakijasta huonompaa.

Psykiatrisessa työssä persoonallisuudella ja vuorovaikutustaidoilla on iso merkitys. Ne ovat tärkeimmät työvälineemme. Miten se arvioidaan lyhyessä haastattelutilanteessa? Haastattelu saattaa joltakin hakijalta mennä jännittämisen takia pieleen.  Joku voi olla taitava hyvän ensivaikutelman antamisessa.

Joskus valinta on helppo tehdä. Etenkin silloin, kun hakijoita on vähän ja joku on selvästi ylitse muiden. Monien hyvien hakijoiden väliltä valitseminen on vaikeampaa. Joutuu puntaroimaan myös omia motiivejaan. Minkä painoarvon saa henkilökohtainen mieltymys, työntekijän tunteminen entuudestaan tai sen arveleminen, mitä tiimiläiset pitäisivät tästä hakijasta?

Johonkin lopputulokseen on rekrytoinnissa päädyttävä. Ja sen kanssa mennään. Toistaiseksi kaikki rekrytoinnit ovat olleet onnistuneita. Valinnan jälkeen työ vasta alkaa.