Opas kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ilmestyi

Nyt opas kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä on vihdoin valmis, sain kirjan käteeni viime viikolla ja tänään oli kirjan julkistamistilaisuus. Nyt sitä saa nettikirjakaupoista, ainakin Duodecimilta ja lähipäivinä varmaan muistakin.

Kirjan fokus on siinä, mitä voi tehdä, kun tällainen vakava sairaus osuu omalle tai läheisen kohdalle - miten hallita mielialan heilahtelua. Olemme kirjoittaneet kirjan selviytymisoppaaksi sairastuneille ja heidän läheisilleen.

Yksi toimittajan kysymys tänään julkistamistilaisuudessa koski sitä, onko kaksisuuntainen mielialahäiriö muotisairaus. Luulen, että kuka tahansa tämän sairauden koskettama sanoisi, että siitä on muodikkuus kaukana. Suosittelen lämpimästi Päivi Storgårdin kirjaa Keinulaudalla. Se on kaunistelematon, koskettava, paikoin hyvin hauska, paikoin hyvin surullinen, taidokkaasti kirjoitettu kuvaus tästä sairaudesta. Kirjana sillä on muitakin ansioita, luin sen melkein kertaistumalta jo pelkästään tekstin oivaltavuuden ja aitouden vuoksi. Pintaliidosta ei ole kyse, vaan sairastunutta ja lähipiiriä syvältä koettelevasta sairaudesta. 

Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ei voi sairastua huvikseen. Kuten Storgård on haastatteluissa todennut, hän ei ole valinnut tätä sairautta, vaan sairaus on valinnut hänet. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on elinikäinen kumppani, eikä mikään helppo sellainen. Sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään, usein ihan normaalia, rikasta elämää. Lääkitys on sen hoidossa välttämätön, muttei ainoa elementti. On paljon, mitä sairastunut itse ja hänen läheisensä voivat tehdä paremman tasapainon saavuttamiseksi. Oppaaseen olemme koonneet sen, mitä näistä seikoista tiedetään.

On tärkeää, että mielenterveyden häiriöistä ylipäätään puhutaan. Se vähentää häpeää ja yksinäisyyden tunnetta, joka näihin sairauksiin liittyy. Kysymys on lopulta hyvin yleisistä ilmiöistä, jotka koskettavat jokaista. Jos ei suoraan omakohtaisesti, niin ainakin sukulaisen, ystävän, työkaverin tai naapurin kautta. 

Keskustelu on sikälikin tärkeää, että kun yleinen tietämys mielen sairauksista lisääntyy,  sairastuneet osaavat ja uskaltavat hakea apua varhaisemmassa vaiheessa. Useimmissa mielen sairauksissa toipuminen on sitä nopeampaa ja varmempaa, mitä varhaisemmassa vaiheessa hakee apua. Sama pätee kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Jos sairaus pääsee jylläämään hoitamattomana tai huonosti hoidettuna vuosikausia, sen luonne pahenee ja se käy vaikeammaksi saada aisoihin.

Oppaamme osalta olen tyytyväinen, että se on nyt valmis. Toivon, että kirjasta on apua sairastuneille ja heidän läheisilleen, ja myös ammatti-ihmisille ja opiskelijoille, jotka haluavat perehtyä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Palautetta otetaan vastaan.

Ensiaskeleet yksityislääkärinä

Aloitin loman jälkeen yksityisvastaanoton yhtenä iltana viikossa. Aloitin isolla lääkäriasemalla, jossa saa tukea alkuun pääsemisen paperiasioissa ja kunnon perehdytyksen. Neljä iltaa siellä on herättänyt ajatuksia lääkärin työstä.

Julkisella sektorilla lääkärin työ on paljon muutakin kuin potilaiden hoitoa. Itse organisaatio vie aikaa, kokouksineen. Työntekijöiden katse on ikään kuin vain osittain suunnattu potilaaseen, ja osan, aika isonkin osan huomiosta vie järjestelmä. Yksittäisen potilaan lisäksi täytyy ajatella väestötason asioita, resurssien suuntaamista ja sen oikeudenmukaisuutta.

Keskeisin ero itse potilastyössä on se, että julkisella sektorilla lääkäri on aina myös portinvartija; yksi hänen tehtävistään on määritellä, onko potilas riittävän sairas ansaitakseen hoitoa verorahoilla vai ei. Yksityissektorilla, kun potilas maksaa itse, lääkäri ei määritä sitä, oliko käynti turha. Lääkäri pistää parastaan ja potilas ratkaisee, oliko käynnistä hyötyä ja haluaako hän tulla uudestaan.

Yksityisvastaanotto on intiimimpi ja vapaampi kohtaamispaikka kuin julkinen sektori. Asiat jäävät minun ja potilaan välille, ei ole tiimikokouksia, missä potilaan tilannetta puitaisiin. Vapaus on tietysti suhteellista. Lääkäriä sitoo sama ammattietiikka riippumatta työpaikasta. Potilaan vapautta yksityisen hoidon valinnassa rajoittaa lompakko.

Niille potilaille, jotka hyötyisivät psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta, tarjoan lähettämistä sinne. Moniammatillisella tiimillä on vaikeammissa tilanteissa enemmän annettavaa kuin mitä minulla yksin voi koskaan olla. Lisäksi psykiatrinen erikoissairaanhoito on potilaalle ilmaista. En tyrkytä kallista yksityishoitoa, enkä sano, että se olisi parempaa kuin julkisella sektorilla saatava hoito, sillä sitä en usko.  Yksityisvastaanotto on eräänlainen liikenneympyrä, jossa lääkäri neuvoo potilasta oikeaan osoitteeseen. Vain yksi teistä vie uudelle käynnille minun vastaanotollani.

Itse olen enimmäkseen perheineni käyttänyt julkista terveydenhuoltoa. Poikkeuksena tilanteet, jolloin itse näen heti, että tarvitaan vaikka urheilijatyttären vamman arvio alan erikoislääkäriltä. Silloin oikaisen ja turvaudun yksityissektoriin. Niitä tilanteita ei ole ollut kovin usein.

Kannatan julkista terveydenhuoltoa ja uskon, että se on ainoa keino taata terveydenhuolto myös vähävaraisimmille. Vakuutuspohjainen järjestelmä tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi ja jättää heikoimmat hoidon ulkopuolelle, mistä on esimerkkinä USA:n tilanne. Jotakin  kuitenkin yksityisvastaanoton kohtaamisesta toivoisin voivani siirtää virkatyöhöni. Yksityislääkäri pääsee toteuttamaan sitä, mihin hänet on koulutettu, hoitamaan potilaita. Julkisen sektorin koneiston pyörittäminen on sekin tärkeää työtä ja mielekästä. Mutta lääkäreiden työviihtyvyyden kannalta voisi olla hyvä, jos jotain yksityisvastaanoton piirteitä voisi saada julkiselle sektorille. Esimerkiksi rauhan keskittyä potilaaseen.

Mikä opettaa eniten

Minulla on ollut vuosien varrella opettajia, työkavereita ja esimiehiä, jotka ovat olleet inspiroituneita ja asiantuntevia, ja joilta olen saanut työkaluja ammatilliseen työkalupakkiini. Kirjat, luennot, tiimikokoukset ja työnohjaukset ovat opettaneet ja muokanneet minua.  Eniten kuitenkin ovat opettaneet potilaat, varsinkin kaikkein vaikeimmin sairaat.

Olen kohdannut ihmisiä, joita on poljettu koko heidän elämänsä ajan. Heistä on kasvanut niin hauraita, että he joko eivät uskaltaudu lainkaan henkilökohtaisiin suhteisiin toisten kanssa, tai sitten he jakavat elämänsä sellaisten kanssa, jotka jatkavat heidän alistamistaan, hyväksikäyttöään ja henkistä ja joskus fyysistäkin pahoinpitelyään. He ovat niitä ihmisiä, joiden edessä enkelitkin kulkevat varoen. He eivät pysty rakentavasti puolustautumaan vaan kokevat syvää arvottomuutta ja vihaa itseään kohtaan. Joku ohut lanka pitää heidät kiinni elämässä, vaikka he saattavat nähdä kuoleman houkuttelevana vapautuksena tämän elämän kärsimyksestä.  Joskus se lanka ei kestä vaan katkeaa.

Olen kohdannut pysyvästi psykoosiin vaipuneita ja sairauden rampauttamia ihmisiä, jotka ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin mikä ns. terveiden mielestä on sopivaa. Heidän elämänsä saattaa olla täynnä pelkoa, ja harhojen maailma saattaa olla heille houkuttelevampia kuin inhimillinen vuorovaikutus. Tavallisen elämän taidot saattavat olla  murtuneet murusiksi. He eivät välttämättä koe olevansa sairaita tai tarvitsevansa apua, ja hoidon he saattavat kokea pelkkänä vapaudenriistona ja myrkyttämisenä.

Kaikkein hauraimmat ja vaikeimmin sairaat ovat opettaneet minulle eniten inhimillisestä kärsimyksestä, eniten nöyryyttä toisen edessä. Suomessa on moni asia hyvin. Mutta joukossamme on niitä, joiden rinnalla kulkiessa on otettava hattu pois päästä. Psykiatrian ydin on siellä. 

Mindfulnessharjoituksia pelkääjän paikalla

Maisemat E4-moottoritien varressa Etelä-Ruotsissa ovat jo kotoisia. Olemme palaamassa vajaan neljän viikon automatkalta. Minä halusin nähdä alpit ja Tanskan dyynit. Kuopuksemme halusi nähdä Versaillesin palatsin. Matin sydän vuosi verta, kun posotimme moottoriteitä ohi tuhansien kauniiden paikkojen ja kulttuurihistoriallisten nähtävyyksien. Niitähän Eurooppa on pullollaan. Espanjassa viivyimme viikon talossa, jonka olimme vuokranneet appivanhempien ja kälyn perheen kanssa. 

Matkalukemiseksi olin pakannut kassillisen itsehoito-oppaita ja muutaman romaanin. Kerrankin on ollut aikaa lukea, lähes 7000 ajokilometrin verran. Matti ajoi, koska minulle ajaminen vieraassa ajokulttuurissa ja vierailla teillä on iso stressi, Matille ei. Pelkääjän paikalla istuminenkin on minulle ollut stressi. Olen ollut pahan luokan pelkääjän paikan kuski. Nyt sain orientoiduttua tilanteeseen toisella tavalla. Osittain siinä auttoi tietoista, hyväksyvää läsnäoloa käsittelevien kirjojen lukeminen.  Ne ja hyväksymis- ja omistautumisterapiaan perehtyminen avasivat minulle uuden näkökulman asioihin. Luin oppaat osatakseni suositella niitä potilaille. Opin itsekin niitä lukiessani.

Hyväksyvä, tietoinen läsnäolo eli mindfulness on jo osittain rantautunut Suomeen, muttei vielä kovin laajasti psykiatrian kentälle. Se on radikaali ja samalla ikivanha tapa jäsentää kokemusmaailmaamme. Sen ajatukset ovat läheistä sukua zen-buddhalaiselle meditoinnille, mutta nojaavat myös viimeisimpään tutkimustietoon. Perusajatuksen voisi kiteyttää siihen, että suuri osa erilaisista psyykkisistä oireista syntyy tai ainakin pahenee siitä, että ihminen taistelee erilaisia negatiiviseksi kokemiaan tunteita ja ajatuksia vastaan. Tästä syntyy työssäni usein kohtaamani ilmiö, jossa ihminen ahdistuu masennuksesta ja masentuu ahdistuksesta. Tunteita ja ajatuksia yritetään turruttaa eri tavoin, ahmimalla, juomalla liikaa, tekemällä töitä uupumukseen asti, shoppailemalla ym. Kuitenkin negatiiviseksi koetut tunteet ja ajatukset kuuluvat väistämättä elämään, ja jos ne vastaan taistelun sijaan ottaakin vastaan ja hyväksyy, ne usein vaimenevat itsekseen. Silloin ihminen vapautuu toimimaan paremmin omien arvojensa mukaisesti, sen sijaan, että ratsastaa erilaisten tunnereaktioiden ja niitä nostattavien ajatusten aallonharjalla ja kuuntelee omien mörköjensä kuiskutusta.

Mindfulness tuo nykyhetken ja kehon välittömät aistimukset tietoisuuden keskipisteeseen. Oleellista ei ole ymmärtää, mistä omat tunteet kumpuavat ja etsiä syitä niille. Tunteita tai ajatuksia ei voi kontroloida, vaikka usein yritämmekin. Eikä tunteista ja ajatuksista seuraa välttämättä toimintaa, ellemme itse anna tapahtua niin.

Itselläni olisi paljon oppimista mindfulnessista. Perherauhan ja Matin ajomukavuuden kannalta on iso asia, että en enää osallistu ajamiseen vaan pystyn enimmäkseen istumaan levollisella mielellä kyydissä. Jos vielä saan sovellettua oppimaani laajemmin ihmissuhteissa toimimiseen, etenkin tilanteisiin, jolloin pitää patistella lapsia siivoamaan huoneensa tai ryhtymään iltapuuhiin, enempää tuskin voisin toivoa. Voisin silloin todeta, Jon Kabat-Zinnin kirjan nimen mukaisesti, että olen jo perillä. 

Pätevin ja sopivin

Viimeisenä työpäivänä ennen lomaa haastattelin psykologeja, jotka hakivat lyhyttä sijaisuutta, joka meillä oli avoinna. Jäin siitä pienille ylikierroksille. Olin itse jännittynyt, ja haastateltavat olivat oletettavasti vähän jännittyneitä myös. Olen ollut mukana vasta muutamassa rekrytoinnissa, eikä se ole minulle mitenkään rutiininomaista.

Rekrytoinnissa joutuu punnitsemaan erimitallisia asioita toisiaan vasten. Jollakin on pitkä työkokemus, muttei juuri siitä tehtävästä, johon hän on hakemassa. Jollakin on palavaa intoa ja kehittymispotentiaalia. Joku saattaisi sopia tiimiin erityisen hyvin. Jollakin on iän tai elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta. Jollakin on sellaista osaamista, jota hän voisi jakaa koko tulosyksikölle.

Suomessa halutaan ajatella, että muodollinen koulutus toisi pätevyyttä. Ja että pätevin pitäisi valita. Mutta pätevyyden vertailu ei ole aina helppoa.  Sopivuuden arviointi menee jo selkeästi intuition puolelle. Ja entä jos pätevin ja sopivin eivät ole sama henkilö, kumman sitten valitsee?

Lisäkoulutus ei automaattisesti tuo lisää työhön. Jos on käynyt terapiakoulutuksen, muttei käytä oppimaansa työssään. Jos on kielitodistus toisesta kotimaisesta, muttei uskalla avata suutaan ruotsiksi potilaiden kanssa. Jos on tieteellistä meritoitumista, mutta työtehtävät eivät edellytä tieteen tekemistä.

Lisäkoulutuksesta ei saisi olla haittaakaan. Jos on taiteellinen koulutus tai tohtorintutkinto, vaikka hakisikin kliiniseen työhön, ei se tee hakijasta huonompaa.

Psykiatrisessa työssä persoonallisuudella ja vuorovaikutustaidoilla on iso merkitys. Ne ovat tärkeimmät työvälineemme. Miten se arvioidaan lyhyessä haastattelutilanteessa? Haastattelu saattaa joltakin hakijalta mennä jännittämisen takia pieleen.  Joku voi olla taitava hyvän ensivaikutelman antamisessa.

Joskus valinta on helppo tehdä. Etenkin silloin, kun hakijoita on vähän ja joku on selvästi ylitse muiden. Monien hyvien hakijoiden väliltä valitseminen on vaikeampaa. Joutuu puntaroimaan myös omia motiivejaan. Minkä painoarvon saa henkilökohtainen mieltymys, työntekijän tunteminen entuudestaan tai sen arveleminen, mitä tiimiläiset pitäisivät tästä hakijasta?

Johonkin lopputulokseen on rekrytoinnissa päädyttävä. Ja sen kanssa mennään. Toistaiseksi kaikki rekrytoinnit ovat olleet onnistuneita. Valinnan jälkeen työ vasta alkaa. 

Johtajien palvonta ja naiset johtajina

Luin äskettäin Sheryl Sandbergin kirjan Lean in – naiset ja menestymisen tahto. Siinä hän tarjoaa paljon tutkimustietoa siitä, miten naiset vähättelevät usein osaamistaan ja miehet taas pyöristävät arvionsa omasta osaamisestaan ylöspäin. Sandberg kertoo itsekin pelänneensä, että kohta paljastuu, ettei hän osaakaan mitään. 

Lääkärinä voi olla etukin, ettei ole liian dominoiva, ja että epäilee itseään, ainakin psykiatrina. Tulee tehtyä ehkä tunnollisemmin työt. Ehkä on myös helpommin lähestyttävä. Ehkä ei liikaa luule tietävänsä pohjimmaisia totuuksia asioista. Kun kyselin lääkäriasemilta mahdollisuutta aloittaa yksityisvastaanotto, yksi johtava lääkäri sanoi, että nimenomaan naispsykiatreille on kysyntää.

HUS:in  viiden sairaanhoitoalueen johtajista neljä on miehiä. HUS:in psykiatrian tulosyksikköjen johtajista niin ikään kaikki paitsi yksi ovat miehiä. Vaikka enemmistö lääkäreistä on naisia. Mietin Sandbergin kirjan luettuani, onko menestyminen aina johtamista? Voiko menestyminen olla myös ruohonjuuritason työtä? Johtajalla on vaikutusvaltaa asioihin enemmän, sikäli voi sanoa, että menestyminen on johtamista. Mutta kaikki eivät halua johtajiksi. Johtamistyössä on paljon ikäviä puolia. Sandbergin mukaan naiset maksavat johtamisesta vielä senkin hinnan, että heidät arvioidaan vähemmän miellyttäviksi kuin vastaavilla ominaisuuksilla varustetut miehet.

Johtamisen ja johtajien palvonnassa on mielestäni jotakin epätervettä. Kuuntelin viime jouluna joululauluja uusin korvin. Monessa niistä Jeesuksesta lauletaan nimenomaan johtajana. Meillä ihmisillä on jokin sisäänrakennettu taipumus palvoa valtaa. Onko meillä taipumus myös palvoa valtaa erityisesti liitettynä miehiin? Naisistuminen merkitsee usein alalle myös hohdokkuuden vähenemistä. Jos naiset valtaisivat johtotehtävät, kävisikö niin, että johtajien palkat laskisivat ja suorittavan puolen työt, missä on miehiä, nousisivat arvossaan? Johtamisesta tulisi ikävä työ, jonka miehet mielellään jättävät naisille. Miehet voisivat siirtyä rahakkaiksi konsulteiksi.

Pidän Sandbergin tavoin tärkeänä, että naiset päätyisivät johtaviin asemiin nykyistä enemmän. Uskon, että maailma olisi silloin parempi paikka kaikille. Yhtä lailla tarvitaan johtajia, jotka edustavat taustaltaan etnisiä tai seksuaalisia vähemmistöjä. Johtajien palvonnan väheneminen, jos niin kävisi, ei olisi yhtään hullumpi lopputulos.  

Maalais- ja kaupunkilaispsykiatriaa

Bussimatka kotoani Loviisaan kestää 2,5 tuntia. Bussi ajaa Pernajan kirkonkylän läpi, missä  on idyllisiä vanhoja puutaloja ja hoidettuja puutarhoja, joissa syreenit ovat juuri nyt kukassa. Meri pilkahtaa välillä näkyviin.

Alkuperäinen haaveeni lapsena oli ryhtyä maanviljelijäksi. Luuhasin kaikki lapsuuden kesät mökkinaapurin navetassa ja piirtelin hiekkaan navetan pohjapiirustuksia ja sijoittelin sinne mielessäni vuohia, lehmiä ja kanoja. Myöhemmin haaveeseeni liittyi ajatus eläinlääkäriksi opiskelemisesta.

Minusta ei tullut eläinlääkäriä. Sain tarpeekseni lehmistä työskennellessäni kolme kesää maatalouslomittajana. Psykiatria löytyi lääketieteen opintojen loppuvaiheessa, enkä sen jälkeen enää ole miettinyt, mikä minusta tulee isona.

Minusta ei tullut maalla asujaa. Omakotiasuminenkin osoittautui liian raskaaksi. Mutta viihdyn töissä pienemmillä paikkakunnilla.

Kerrostalossa syrjäytyminen on toisenlaista kuin maalla. Kerrostalossa ihmiset jäävät masentuessaan sohvalle katsomaan tv:tä tai roikkumaan netissä. Omakotitalossa ja maalla on enemmän pakollista puuhaa, joka pitää kiinni rytmissä. Jos on puulämmitys, on hakattava halkoja. Talvella lunta on luotava edes sen verran, että pääsee ulos ovesta. Kesällä nurmikko odottaa leikkaajaa. Minulla on potilaita, joiden elämä on täynnä tekemistä, kun he hoitavat puutarhaa, viljelevät yrttejä kasvimaalla ja kasvattavat tomaatteja kasvihuoneissa ja ruokkivat ja hoitavat lemmikkieläimiään. Vaikka he saattavat olla työttömiä, alkoholisoituneita tai työkyvyttömyyseläkkeellä, heidän elämässään on paljon mielekästä sisältöä. Olen myös tavannut vanhuksia, jotka eivät kerta kaikkiaan toivu siitä, että joutuvat lähtemään omakotitalostaan ja muuttamaan kerrostaloon. Heitä ei auta tieto siitä, etteivät he jaksaisi enää hoitaa omakotitalon töitä. Kerrostalossa elämä ei vain tunnu elämältä.

Olen nähnyt myös maalla asumisen, etenkin maalle kaupungista muuttamisen, varjopuolia. Kun nuori perhe lähtee kauas omista tukijoukoistaan toteuttamaan unelmaansa, idylli voi osoittautua karuksi. Nuori äiti saattaa jäädä yksin vauvan kanssa unelmataloon keskelle metsiä ja peltoja, kun mies käy kaukana töissä. Uusia sosiaalisia verkostoja ei luoda noin vain eikä hetkessä. Jos äiti masentuu, hän ei välttämättä uskalla eikä jaksa lähteä kotoa mihinkään. Masentunut äiti tarvitsisi läheisiään, yksin on vaikeampi toipua.

Käyn Loviisassa työn puolesta kerran kuussa. Bussissa on aikaa kirjoittaa ja nauttia maisemista. Illalla palaan omaan vaivattomaan kerrostaloelämääni. Unelman saavuttaminen voi olla jotakin muuta kuin mitä etukäteen kuvitteli. Mutta ei haittaa, jos on yhtä kokemusta viisaampi. Jotkut unelmat eivät ole saavutettavissa. Niitä tavoitellessa saattaa elämä silti olla rikkaampaa kuin ilman niitä.