Lomaltapaluu ja akilleenkantapää

Tänä kesänä lomani oli erityisen rento. Mökkeilimme, sovittuja menoja oli tarkoituksella hyvin vähän. Loman alkuvaiheen huonot säätkään eivät häirinneet, vaan antoivat luvan joutenoloon sisällä. Sateiden ropistellessa lueskelin meneillään olevaan johtamiskoulutukseen liittyvää kirjallisuutta. Aurinko ja helle hellivät loman lopulla, niin että sekin täyttymys koettiin. Tärkeintä oli yhdessäolo läheisten kanssa vailla aikatauluja ja kiirettä. Puutarhatöitä tein paljon vähemmän kuin olin kuvitellut tekeväni, ja mökin vintin raivaaminenkin jäi johonkin toiseen kesään.

Olen tehnyt niin pitkään potilastyötä, että potilasasiat eivät seuraa minua enää juurikaan lomalle. Esimiehenä olen kokemattomampi, ja paria siihen liittyvää asiaa huomasin välillä miettiväni. Virheistä voi yrittää oppia. Vaikka kivempi olisi, jos niitä ei olisi tehnyt.

Loman viimeisellä viikolla ylilääkäri yllättäen soitti minulle ja kertoi, että joudun heti lomalta paluun jälkeen hänen sijaisekseen omien töitteni ohella. Minua odottivat monen lääkärin työt. Se tiesi delegoimista, priorisoimista, uudelleenjärjestelyjä ja pitkiä päiviä. Ensimmäinen työviikko oli raskas, mutta selvisimme, kiitos kollegojen ja muiden työkavereiden talkoohengen.

Pitkien, välillä melkein tauottomien työpäivien jälkeen olin illalla kotona aika loppuun kaluttu.  Toistaiseksi olen kuitenkin hyvillä mielin. Rakastan työtäni, ja tilanteen haasteellisuudessa on positiiviset puolensa, kun akut on ladattu. Nyt, kun lapset ovat isompia, tilaa ja vapautta panostaa töihin ja opintoihin on entistä enemmän. Kerrostalossa asuessa askareita on niin vähän, että arki tuntuu vuosia jatkuneen hoivaamiseen ja raatamiseen nähden kevyeltä kuin ilmapallo.

Jaksamisesta on pidettävä huolta. Riittävästi vastapainoa ja lepoa on oltava. Kukaan ei jaksa loputtomiin. Tämän kanssa olen kompastellut koko aikuisen ikäni. Olen oppinut paljon vuosien varrella. Oman akilleenkantapäänsä suhteen ei kannata herpaantua. Mutta se ei olisi oikea akilleenkantapää, jos sen suojeleminen kävisi helposti.

Komission kiivaimmat kasakat

Tsaarin aikaan Suomi virkamiehistöineen suojeli autonomiaa olemalla Tsaarin kiltein provinssi. Suomalaiset yrittivät ennalta arvata mitä Tsaari mahdollisesti haluaisi, ja tekivät sen jo etukäteen. Pitkään homma toimikin, Nikolai I:n väitetään kivahtaneen Suomesta valittamaan tulleelle virkamiehelle, ”Jättäkää suomalaiset rauhaan! Se on valtakuntani ainoa provinssi, joka ei ole koskaan tuottanut minulle harmia.”

Tähän Suomessa oli pyritty, ja se jäi virkamiehistön keskuuteen elämään riemuvoittona. Sortokaudet olivat suuri järkytys, kun kiltteydellä ei enää pärjännytkään. Onneksi kohta perustettiin Neuvostoliitto ja kiltteily sai jatkua.

NL:n kaatumista seuranneen hämmentävän välivaiheen jälkeen saatiin Moskovan tilalle EU ja Tsaarin tilalle komissio. Suomen hallinto saattoi palata tuttuun turvalliseen uomaansa. Siihen, jossa virkakoneisto pitää huolta siitä, ettei kukaan komissiossa pahoita mieltään suomalaisten toiminnasta.

Olen joutunut painimaan suomalaisten virkamiesten kanssa erään hankkeen kansallisista, mutta EU:n säädöksiä noudattavista tuista. Voi käydä niin ettei tukia pystytä hyödyntämään koska kaikista ohjeista, asetuksista jne. on Suomessa kiltin tunnollisesti kaivettu tiukimmat mahdolliset tulkinnat. Ja tiukennettu niitä vielä lisää ministeriön omilla ohjeilla. Ettei vaan kukaan Brysselissä epäilisi meidän haluamme olla luokan 10+ papukaijamerkkioppilas.

Hupaisaa on, että koko tukitarve johtuu meille tänne pohjoiseen tulevista paljon muuta Eurooppaa tiukemmista ympäristösäädöksistä. Tässäkin asiassa olimme eturivissä, ja viittasimme. Sitten tarvittiin tukia jotka auttaisivat sopeutumaan säädöksiin. Tuista päättäminen kesti kuitenkin niin kauan, että niiden käyttäminen tiukissa aikarajoissa on vaikeaa . Voisiko sitten aikarajoista yrittää etsiä suotuisat tulkinnat? Arvatkaa…eihän me haluta olla hankalia,  tai vaikuttaa siltä kuin etsisimme porsaanreikiä.

Hankkeellemme lopulta myönnettiin tuet, ja ministeriössä todettiin auliisti että ”hanke on täysin linjassa meidän tavoitteidemme kanssa”.  Nyt on siis enää kiinni siitä pystytäänkö rahat käyttämään vai ei.

Mielessä on käynyt epäilys ettei Ranskassa, saati sitten etelämpänä, jää rahoja järkeviin hankkeisiin jakamatta pelkästä ylivarovaisuudesta. Sieluni korvilla kuulen sikäläisen virkamiehen sanovan,  ”kyllä se jotenkin sumplitaan, hankehan on hyvä!”. Vaikea kuvitella tuota suomalaisen virkamiehen suuhun.

EU:ssa tukilainsäädäntö on kirjoitettu olettaen jäsenvaltioiden virkakoneistojen pelaavan kotiin päin. Se lähtee siitä, että jäsenmaissa yritetään auttaa omia etsimällä porsaanreikiä ja edullisia tulkintoja. Mutta ei Suomessa, meillä virkakoneisto omaksuu vaistomaisesti perinteisen roolinsa komission kasakkoina, pelaa vanhaa Tsaarin aikaista peliään. Koettaa miellyttää Komissiota menemällä ennakoivasti vielä pidemmälle. Mahtaa aiheuttaa hämmennystä Brysselissä!

Suomalainen virkakoneisto on kokemukseni mukaan rehellistä ja pätevää, mutta mentaliteetissa taitaa olla vielä vähän tuota Tsaarin aikaista perua.  Organisaatiokulttuuri on uskomattoman sitkeä juttu.

Hullu sä et ole

Jannan single Sä et ole hullu soi paljon radiossa. Laulu kertoo siitä miten satutettu ihminen romahtaa ja alkaa epäillä mielenterveyttään. Laulun kertoja, varmaan ystävä, lohduttaa sanoen, että et ole hullu, sinulla vain on juuri nyt vaikeaa.  Ihmiselle lienee tärkeää luokitella itsensä ja toiset hulluuden rajan jommalle kummalle puolelle. Laulu leikittelee tällä ilmiöllä, se vetää rajan hulluuden ja normaaliuden välille, rajaten kertojan ja hänen ystävänsä turvallisesti normaalien puolelle.

3,5% suomalaisista sairastaa psykoosin elämänsä aikana. Tavallisin psykoosisairaus on skitsofrenia, jota sairastaa n. 1% väestöstä. Ainakin nämä sairaudet ovat perinteisessä mielessä hulluutta. Vai lasketaanko hulluuteen myös vaikkapa masennus, johon elämänaikaisesti sairastuu lähes viidennes väestöstä? Entä persoonallisuuden häiriöt tai syömishäiriöt? Mihin laulun tekijä on vetänyt rajan? Miltä tuntuu olla virallisen tautiluokituksen mukaan rajan tuolla puolen, ja kuunnella radiosta rallatusta siitä, miten laulun kertojan ystävä ei sentään onneksi ole hullu?

Vaikka miten paljon nykyään puhutaan mielen sairauksista ja yritetään lievittää niihin liittyvää häpeäleimaa, on silti hyväksyttyä laulaa radiossa tällä tavalla. Onneksi ei ole hyväksyttävää laulaa näin kehitysvammaisuudesta, homoseksuaalisuudesta tai etnisesti eritaustaisista ihmisistä. Kukin voi miettiä, miten kertosäe kulkisi, kun käytettäisiin tästä toiseudesta haukkumasanaa ja oltaisiin syrjivän aatteen puolella, ihan tosissaan.

Sanoilla on voimaa, mutta pelkkä sanojen vaihtaminen ei auta, jos asenteet taustalla eivät muutu. Mielenterveyskuntoutuja on poliittisesti korrektimpi ilmaisu, mutta siitäkin on tullut haukkumasana, leima, syrjinnän ja ennakkoluulojen väline.

Netissä on levinnyt raikas uusi versio Olen suomalainen –kappaleesta, jossa esittäjinä on suomalaisia, joilla on sukujuuret toisissa maissa. Näitä tarvitaan. Työtä inhimillisyyden puolesta ja ennakkoluulojen murtamiseksi riittää. Se työ ei lopu koskaan. Mielenterveyden häiriöihin liittyvät ennakkoluulot istuvat syvässä, siitä Jannan singlen pääsy soittolistoille kertoo surullista tarinaa.

Lähteet:

http://www.laakarilehti.fi/files/nostot/2012/nosto9_1.pdf

Suvisaari ym. Psychological Medicine 2009;39:287-299

Onko psykiatria rankkaa?

Kun kerron työskenteleväni psykiatrina, kysytään usein ensimmäisenä, eikö työskenteleminen sellaisella alalla ole rankkaa.

Vastuu potilaiden hengestä kuuluu kaikkeen lääkärin työhön. Monessa muussakin työssä ollaan vastuussa toisten hengestä ja hyvinvoinnista. Bussikuski on vastuussa kuljettamiensa ihmisten ja muiden tiellä liikkujien turvallisuudesta. Insinöörin suunnittelema silta voi romahtaa, tai huonosti suunniteltu tienristeys voi altistaa kolareille. Päiväkodeissa työskentelevillä on vastuu lapsista.

Silti lääkärin työssä ja hoitoalalla elämän ja kuoleman kysymykset ovat suoremmin käsillä päivittäisessä työssä kuin useimmilla muilla aloilla. Kirjoitusvirhe reseptissä, huolimattomuus diagnostiikassa, unohdus tai arviointivirhe voi johtaa nopeasti vakaviin seurauksiin. Tämä on mielestäni rankin ja vaikein asia kestää lääkärin työssä.

Psykiatriseen sairauteen kuoleminen tarkoittaa yleensä itsemurhaa. Oman potilaan itsemurha on raskainta, mitä olen työssäni kohdannut. Itsemurha jättää läheiset ja hoitoon osallistuneet henkilöt miettimään, olisiko jotain ollut tehtävissä. Aina itsemurhaa ei ole mahdollista ennustaa tai estää, mutta silti potilaan itsemurhaa on vaikea olla pitämättä omana virheenään.

Ensimmäinen esimieheni Tammiharjun sairaalassa aikanaan sanoi, että psykiatriassa pitää aina olla valmiina suojaamaan itseään. Viimeinen luukku oman itsen ja työn välillä pitää olla valmiina sulkemaan. En ole aina onnistunut siinä. Mutta ajan kanssa oppii suojaamaan itseään paremmin.

Mutta kysyjä ei yleensä tarkoittaa itsemurhavaaran arviointia, kun hän kysyy psykiatrian rankkuudesta. Yleensä hän ajaa takaa sitä, onko rankkaa kohdata psyykkistä pahaa oloa jatkuvasti. Kysymyksen takana saattaa olla myös pelkoa psyykkisiä sairauksia kohtaan ja ajatus siitä, että ne tavalla tai toisella tarttuvat tai vievät mukanaan syövereihinsä.

Toisen ahdistuksen kannattelu vaatii osaamista. Pelkkä eläytyminen potilaan tilanteeseen ei riitä, vaikka empatia ja tarkka ymmärtäminen onkin välttämätöntä. Täytyy tietää, mitä voi tehdä toisen auttamiseksi. Se on avain siihen, ettei päivittäinen työ psykiatrina käy liian raskaaksi.

Psykiatrin vastaanottohuoneessa itketään paljon, mutta myös nauretaan. Onneksi usein tie ulos masennuksesta tai ahdistuksesta löytyy. Joskus sairauden luonne on sellainen, ettei täydellinen paraneminen ole mahdollista. Silloin voi kulkea potilaan rinnalla surussa, auttaa sopeutumaan ja hyväksymään asia ja iloitsemaan pienistäkin edistysaskeleista.

En kanna potilaiden asioita enää kotiin, kuten urani alussa tein. Olen kiitollinen, että saan tehdä työtä, jonka merkityksellisyyttä ei tarvitse miettiä. Rankkaa työstäni tekevät tavanomaiset asiat, kuten pitkä työmatka ja ajoittainen kiire. Vastaanottotilanteessa kiire onneksi katoaa. Vastapainoksi työlle riittää tavallinen elämä, ruoanlaitto, metsäkävely tai puutarhakirjan avaaminen, näin kevättä kohti kun mennään.

Hatunnosto yksinhuoltajille

Matti on tämän viikon reissussa. Kun töissä sanoin, että viikko ilman Mattia laskee elämänlaatuani, eräs vanhempi työkaveri sanoi, että sittenhän sinulla on asiat hyvin. Mies ei ole minulle japanilaisen sanonnan mukainen iso roska.

Yksin askareita on tuplasti enemmän ja ne tuntuvat raskaammilta. Aamulla pitää saada lapset liikkeelle, illalla paimentaa nukkumaan. Koiran ulkoiluttaminen tuntuu rasitteelta aamukiireessä. Nukkumaan käydessä eilen en tiennyt itkeäkö vai raivota, kun sängyssä odotti sama näky kuin kolmena edellisenäkin iltana; peitot, tyynyt ja lakanat kuolan sekaiseksi mytyksi myllättyinä. Juoksuisen koiran pesänrakennupuuhia. Jos minulta menee hermot, ei ole toista tasapainottamassa tilannetta ja ottamassa vastuuta. Ja kyllähän ne välillä menevät.

Olen poispilattu parisuhteella sekä käytännöllisesti että henkisesti. Olen tottunut siihen, että Matti hoitaa kaupassa käynnin ja lasten kuskaamisen, aamutoimet ja iltatoimet. Ja siihen, että voimme jakaa niin vanhemmuuden kuin kaikki muutkin asiat, olen tottunut päättymättömiin keskusteluihimme. Läheisyydestä puhumattakaan. Ilman Mattia on yksinäistä, vaikka lapset ovatkin siinä.

20% lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä, joista suurin osa on yksinhuoltajaäitien luotsaamia. Yksinhuoltajuus on köyhyysriski, yksinhuoltajaperheistä neljännes saa toimeentulotukea. Nostan hattua kaikille yksin lapset kasvattaville. Yksinhuoltajuudesta pitäisi saada jokin kunniamerkki. Epäilemättä on paljon parisuhteita, joista vapautuminen yksinhuoltajuuteen on helpotus. Mutta silti.

Yhden hyvän puolen olen havainnut yksin lasten kanssa olemisessa. Lasten kanssa tulee juteltua enemmän. Normaalisti uppoudumme niin tiiviisti Matin kanssa toisiimme, että lapset jäävät sivummalle. Tästä havainnosta voisi yrittää ottaa opiksi.

(Lähde: http://www.yvpl.fi/media/yhden-vanhemman-perheet-tilastoina/).

joulukiire

Joulunalusviikkoina on ehdittävä normaalin työn ja kotiaskareiden lisäksi hankkia joululahjat, paketoida ne, kirjoittaa joulukortit, leipoa pipareita, viritellä jouluvalot, hankkia ja koristella joulukuusi ja käydä erilaisissa joulujuhlissa ja pikkujouluissa. Ylimääräistä aikaa ei ole tavallisessa arjessakaan, kodin siisteys on meillä silloinkin vain satunnaisesti saavutettu olotila. Ei siis ihme, jos joulumieli välillä kiristyy stressaamiseksi.

Työssäni tapaan ihmisiä, joilla jouluun liittyy pahin ahdistus. Se voi kummuta yksinäisyydestä tai kamalista lapsuusmuistoista. Joillekin taas joulu on vuoden parasta aikaa, jolloin juhlaa valmistellessa mieli kohoaa. 

Omassa lapsuudessani joulu oli vuoden suurin juhla, jonka puitteet isovanhempani loihtivat. Vietimme aaton äitini vanhempien luona. Äidinäiti valmisti joulupöydän laatikot, rosollin ja muut herkut. Hän osasi luoda lapsille joulun taikatunnelman. Odotus oli piinallista ja ihanaa. Yksi voimakkaimmista muistoista liittyy musisointiin. Äiti soitti pianoa, nuorempi eno soitti viulua ja vanhempi eno lauloi komealla baritonillaan. Bravuuri oli Sylvian joululaulu. Se oli joulun lakipiste.    

Olen yrittänyt tänä vuonna aloittaa valmistelut hyvissä ajoin. Piparit ja suklaapuolikuut leivoimme itsenäisyyspäiväviikonloppuna. Sillä seurauksella, että ne on jo melkein syöty. No, onpa päästy joulutunnelmaan hyvissä ajoin. Joululahjat on nyt ostettu ja paketoitu. Päätin, että tänä vuonna laitan joulukortin vain niille, joita en tapaa joulunalusaikana. Yritän pitää joulustressin hallinnassa ja muistaa, että vanhemman hyvä mieli on lapsen tärkein joulutunnelman tekijä. Ja miksei aikuisenkin.

Joulun musisointiperinne meillä on jatkunut, vaikka sukupolvi on vaihtunut. Soittavat ja laulavat enot ja tädit ovat lasteni joulun elementtejä. Äitini on nykyään joulupöydän pääkokki.  

Äidinäitini elää vielä, hän on syvästi muistisairas ja on hoidossa vanhainkodin pitkäaikaisosastolla. Hän ei enää oikein pysty puhumaan eikä tunnista läheisiään. En ole käynyt katsomassa häntä pitkään, liian pitkään aikaan. Aatonaattona ajattelin mennä. Osastolla on piano. Ehkä pyydän kälyni mukaan soittamaan viulua ja poikani saavat tulla laulamaan. Sylvian joululaulu on ainoa lahja, jonka hänelle vielä voin antaa. 

Tarinoita ja esikuvia

Aloitin työt psykiatrian apulaislääkärinä Tammiharjun sairaalassa 26-vuotiaana, viimeisenä opiskeluvuotenani. Osasto, jolla työskentelin, oli suljettu akuuttiosasto. Se oli alueensa ainoa psykiatrinen vastaanotto-osasto, joten sinne hakeutuvilla saattoi olla mitä tahansa rajummasta elämänkriisistä akuuttiin psykoosiin, rajatilapersoonallisuuteen, maniaan tai alkoholideliriumiin. Psykiatria tuntui kiehtovalta maailmalta, jossa oli omat lainalaisuutensa, joita seurasin ikään kuin sivusta. En osannut juuri mitään ja tunsin itseni avuttomaksi ja epävarmaksi. En tiennyt, miten puhutaan ihmiselle, jolla on harhoja, tai joka on epäluuloisuudesta räjähtävän kiihdyksissä. En tiennyt lääkityksestä kuin perusasiat, ja vaikutusmekanismien ja sivuvaikutusten viidakko tuntui läpitunkemattomalta. Reseptin kirjoittaminenkin jännitti.

En kuitenkaan joutunutkaan pärjäämään yksin. Tapasin potilaita yhdessä hoitajien kanssa ja he kannattelivat keskustelua, jos minä en osannut. Hankalimpiin tapaamisiin sain mukaan osaston ylilääkärin. Mallioppiminen oli tärkeää. Näin monenlaisia tapoja tehdä psykiatrista työtä ja imin vaikutteita minkä kerkesin. Ihailin sitä, miten hoitajat saivat keskustelun ja läsnäolon avulla kiivaan potilaan rauhoittumaan, ahdistuneen huokaisemaan helpotuksesta, masentuneen nousemaan askel askeleelta kohti valoa. Pääsin todistamaan, mikä voima on perhetapaamisilla, joissa sain olla kuunteluoppilaana.

Kaikki päätökset lääkityksistä tehtiin ylilääkärikierrolla osaston kansliassa. Minun tehtäväkseni jäi kirjata ylös lääkemuutokset ja keskustella niistä potilaiden kanssa. Kierroilla puhuttiin potilaiden taustoista ja sain eväitä hoidon suunnitteluun. Kuka voisi hyötyä psykofyysisesta fysioterapiasta kehonkuvan vahvistamiseksi, kuka voisi mennä viikonlopuksi kotilomalle, ketä ei vielä uskallettaisi päästää ulkoilemaan hoitajan seurassakaan.

Psykiatrinen osasto on inhimillisten tarinoiden runsaudensarvi. Ensimmäisenä vuotenani psykiatrian parissa en jaksanut lainkaan mennä elokuviin enkä lukea fiktiota. Olin kyllästetty tarinoilla, eikä mielessäni ollut tilaa elokuvien juonenkäänteisiin eläytymiselle. Kannoin potilaiden tarinoita mielessäni kotiin ja uniini. Koska minulla oli vain vähän ammatillista osaamista ja työkaluja käytössäni, käsittelin kohtaamiani asioita niillä henkilökohtaisilla keinoilla, joita minulla siinä kohdassa elämää oli.

Joka viikko istuin tunnin osaston ylilääkärin kanssa kahden ja purin tuntojani. Hän oli minun ammatillinen äitihahmoni, jonka helmoissa sain kulkea eräänlaisena kävelemään opettelevana lapsena, ottaen aina tukea, kun meinasin kaatua. Monta kertaa hän myös nosti minut pystyyn, kun kupsahdin kumoon.

Kannattelu on keskeisen tärkeää psykiatriassa. Se, että ottaa vastaan toisen tunnetilan ilman, että oma tasapaino horjuu. Kun toinen kestää tunteen, sen painolasti tulee jaetuksi ja pelottavuus vähenee. Myös työyhteisö voi kasvattaa kannattelemalla. Suojelemalla uusia työntekijöitä ylivoimaisilta tilanteilta, hyväksymällä kokemattomuuden, ottamalla vastaan epävarmuuden. Se on jonkinlainen vastakohta sille, että opetetaan uimaan heittämällä uimaan syvään, kylmään veteen. Eikä kukaan vastuullinen mestari kohtele sillä tavalla kisälliään, millään alalla.