Sote-uudistus, seis!

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 2.3.2018 todetaan, että asiantuntijat ovat tuoneet esiin saman kritiikin sote-uudistusta kohtaan kuin kansanedustaja Elina Lepomäki (kok) kannanotossaan. Pääkirjoitus on sisäisesti ristiriitainen. Siinä todetaan, että asiantuntijoiden esittämä kritiikki on aiheellista, mutta kuitenkin lopussa väitetään, että luottamus poliittiseen päätöksentekojärjestelmään saisi kolauksen, jos nykyinen uudistus ei etenisi. Tämä on outo väite. Ainakin minulla uskoa poliittiseen päätöksentekojärjestelmään horjuttaa enemmän nykytilanne – härkäpäisesti ajetaan eteenpäin uudistusta, joka ei toteuta sille asetettuja tavoitteita ja johtaa nykyistä huonompaan lopputulokseen.

Sote-valmistelun kummallisin piirre on ollut, että asiantuntijoilta on kyllä pyydetty lausuntoja, mutta niissä esitettyä painavaa kritiikkiä ei ole huomioitu, vaan on puskettu eteenpäin laput silmillä. Julkisessa keskustelussa terveydenhuollon asiantuntijat, jotka puolustaisivat sote-uudistussuunnitelmaa nykyisessä muodossaan, loistavat poissaolollaan. Martti Kekomäki, joka on arvostettu terveydenhuollon hallinnon asiantuntija ja aatteellisesti tunnustuksellinen porvari, on esittänyt murskakritiikin nykyisille suunnitelmille. Hallitus jatkaa kuitenkin linjaansa, että uudistus on vietävä läpi, kun kerran uudistamiseen on lähdetty. Ikään kuin uudistaminen olisi itsetarkoituksellista, lopputuloksesta välittämättä.

Eikö pikemminkin osoittaisi viisautta tunnustaa tosiasiat ja keskeyttää päin mäntyä kiitävä uudistus nyt? Nykyisen sote-järjestelmän puutteita vähättelemättä, ei liene millään lailla poliittisen päätöksenteon uskottavuutta tai kansalaisten etua palvelevaa tehdä uudistusta, joka veisi meidät kalliimpaan, vielä eriarvoisempaan ja pirstaleisempaan järjestelmään, josta olisi vielä huomattavan vaikea palata. Meillä ei ole varaa siihen, eikä se vastaa hyvinvointivaltion arvoja. Sen tunnustaminen lisäisi politiikan uskottavuutta eikä vähentäisi sitä. 

Tähänastinen sote-valmistelutyö ei menisi hukkaan, vaikka uudistus nyt pysäytettäisiin. Käydystä keskustelusta ja ajattelutyöstä olisi hyötyä, kun uudistuksen suunnittelua seuraavalla hallituskokoonpanolla jatkettaisiin, tavoitteena aidosti nykyistä parempi, tasavertaisempi ja integroidumpi, inhimillinen ja kustannustehokas palvelujärjestelmä. 

Kiitos ja anteeksi, Haartmanin sairaala

 Katri Kallionpää kirjoittaa su 21.1.2018 isänsä kuolemasta sairaalassa Helsingin Sanomissa ja ottaa kantaa saattohoidon puuttumiseen https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005531368.html. Sairaalakuolema voi olla nopeakin, jolloin varsinaisesta saattohoidosta ei voi puhua. Niissäkään tilanteissa mahdollisuutta inhimilliseen hyvästelyyn ei aina huomioida.

Omat kokemukseni Haartmanin päivystyksestä ovat saaneet miettimään, miten potilaan omaiset saavat olla mukana saattamassa rakastaan. Vakavan sairastumisen yhteydessä ei aina tiedä, onko matka viimeinen. Oma isoäitini kuoli Haartmanin sairaalan päivystysosastolla viime syksynä, 97-vuotiaana. Hän oli sairaalassa kolme päivää, sitä ennen hän asui yksin kotona, hän oli täysin kirkas mieleltään ja omatoiminen. Hän oli meille kolmelle jälkipolvelle pohjattoman rakas. Meitä on aikamoinen liuta, lapsia, lapsenlapsia, lapsenlapsenlapsia.

Vein isoäitini sairaalaan kovan yskän, kuumeen ja hengenahdistuksen takia. Olisin halunnut olla hänen rinnallaan tutkimuksissa, mutta hänet vietiin suljettujen ovien taakse, jonne omaisilla ei ollut pääsyä. Hänellä todettiin sydäninfarktiin viittaavia löydöksiä ja hän pääsi päivystysosastolle, missä sai vierailla. Toisena aamuna sairastumisen jälkeen sedälleni soitettiin ja sanottiin, että isoäidin tila on huonontunut. Ne meistä, jotka pääsivät, tulivat paikalle, meitä oli kymmenkunta. Hoitohenkilökunta sanoi, että meitä saa olla korkeintaan pari kerrallaan isoäidin luona, jottemme häiritse huoneen muita potilaita. Kun osastosiirtojen takia kaksi muuta potilasta vietiin pois huoneesta, tulimme kaikki isoäidin luokse. Hän oli ollut unessa sillä välillä, ja kun hän avasi silmänsä, olimme kaikki siinä hänen ympärillään. Hän ilahtui, puhua pulputti, vitsaili, sanoi meille kaikille ihania asioita ja antoi vähän elämänohjeita. Emme huomanneet, että sillä välin huoneeseen tuli kaksi uutta huonetoveria. Olimme heille häiriöksi, niinpä suuri osa meistä hätistettiin pois. Jäin siskoni ja setäni kanssa vielä isoäidin luokse, poistuimme, kun vierailuaika päättyi.

Seuraavana yönä isoäitini tila oli huonontunut, mutta meille ei soitettu. Aamulla sedälleni soitettiin, mutta isoäiti ehti kuolla, ennen kuin setäni ehti paikalle. Makaaberin huumorin puolelle meni se, että toisen setäni mennessä serkkuni kanssa katsomaan vainajaa, muistohuoneeseen tuotiin väärä ruumis. Tälle ei voinut kuin nauraa vedet silmissä.

Kysyin lääkäreiden facebook-ryhmässä isoäidin sairaalaan joutumisen jälkeen, onko yleinen käytäntö, että omainen ei saa olla saattamassa vanhusta sairaalan päivystyksessä. Olin nimittäin pari vuotta aiemmin ollut samaisessa Haartmanin päivystyksessä isoäitini kanssa, ja silloinkin meidät hätistettiin pois sanoen, että ”ei täällä voi koko ajan omaisia olla”. Eri puolilla Suomea käytännöt ovat kuulemma erilaisia, joissakin keskussairaaloissa omaisten mukana olo on otettu huomioon sairaalan tilojen suunnittelussa, joissakin ei. Suhtautuminen omaisten mukana oloon vaihteli. Ymmärrystä löytyi sekä omaisten että henkilökunnan näkökulmalle.

Ei ole kovin monta vuosikymmentä siitä, kun lapset joutuivat sairaalassa eroon vanhemmistaan. Tässä suhteessa käytännöt ovat onneksi muuttuneet. Olisiko aika vanhusten ja aikuistenkin kohdalla luoda olosuhteet, joissa omaisten mukana olo ei olisi häiriöksi? Etenkin, kun on kysymys viimeisistä hetkistä rakkaan luona, ei pitäisi joutua miettimään toisten potilaiden toipumisrauhaa, sen verran ainutkertainen asia läheisen kuolema on.

Kiitän Haartmanin sairaalaa hyvästä lääketieteellisestä hoidosta, jota isoäitini sai. Olen pahoillani, että saapumalla sukuvoimin hänen luokseen häiritsimme toisia potilaita. En kuitenkaan antaisi viimeistä päiväämme isoäidin luona pois mistään hinnasta. Olen ikuisesti kiitollinen viisaille työkavereilleni, jotka rohkaisivat minua lähtemään kesken työpäivän isoäidin luokse sairaalaan. Olisin halunnut olla pitämässä isoäitiä kädestä, kun hän menehtyi. Sitä mahdollisuutta ei nyt ollut. Ehkä jollakin toisella tulevaisuudessa on.

Tyhjät kädet ja Trump

Tänä syksynä olen ollut yllättynyt siitä, miten iso muutos pesän tyhjenemisen alkaminen on ollut. Tuntuu, kuin jäljellä kotona olevat kaksi lasta olisivat kasvaneet kerralla pari vuotta, kun isoveli muutti omilleen. Esikoisen mukana lähtivät hänen ystävänsä ja musisointinsa, eli kotimme hiljeni enemmän kuin yhden nuoren verran. Päätimme vuosi sitten kuusivuotisen tukiperheenä toimimisen. Lemmikkimarsut nukkuivat pois. Yhtäkkiä hoivattavaa ja huolehdittavaa on arjessa paljon vähemmän.

Välillä olen ollut innoissani lisääntyneestä vapaudesta ja taidenäyttelyissä ja teatterissa juoksemisesta. Välillä taas olen saanut ideoita elämän täyttämisestä ottamalla uusia tukiperhelapsia tai hankkimalla lisää lemmikkejä. Hoivaamistyhjiö on tuntunut fyysisenä tyhjyytenä, melkein särkynä.  Olen vähän ihmetellyt tätä, sillä olen kuitenkin aina tehnyt paljon töitä ja omia juttujani, enkä ole ollut mikään ns. pullantuoksuinen äiti.

Töitä ja projekteja toki riittää, ja nyt on enemmän kuin ehkä koskaan mahdollisuus keskittyä niihin.

Käynnistimme tiimimme sairaanhoitajan kanssa syyskuussa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien taitoryhmän joka perustuu Marsha Linehanin kehittämään dialektiseen käyttäytymisterapiaan. Ryhmän ohjaaminen on vaatinut lukemista, materiaalien kokoamista, ja lisäksi olen harjoitellut kutakin opeteltava taitoa omassa elämässäni. Illat ja viikonloput ovat sävyttyneet ryhmän valmistelusta. Yhtenä harjoituksena on mukavien asioiden tekeminen, ja minulla se on ollut kävelylenkistä koiran kanssa nauttimista ja lukemista.

Olen lukenut Amos Ozin kirjaa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, sen teemat limittyvät sekä työhöni että ajankohtaiseen poliittiseen murrokseen. Ikävän paljon kuvaukset 20-30-lukujen juutalaisvastaisuudesta muistuttavat tämän päivän vihapuheita. Trumpin valinta presidentiksi ja äärioikeiston nousu halki Euroopan ovat huolestuttavia ilmiöitä. Tätä pohtiessani olen päätynyt siihen, että ehkä Trump–ilmiö on meidän perheen uusi vauva. Matti lähti politiikkaan, koska tuli tarve toimia tätä kehitystä vastaan, tehdä työtä yhdenvertaisuuden, vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, vastustaa tuloerojen kasvua ja eriarvoistumista. Matti on ollut taustatukena kaikissa ponnistuksissani, nyt on minun vuoroni.

Sammakon keittämisestä

Heitin Turussa asuvan ystäväni syyskesällä Pasilan juna-asemalle. Asuimme opiskeluaikana yhteisössä, olemme pitäneet yhteyttä kaikki nämä vuodet, ja vaikka tapaamme harvoin, tavatessa on aina mutkatonta ja syntyy hyviä keskusteluja. Hän kysyi autossa kuulumisiani, ja kerroin työkuormasta ja siitä, miten väsynyt olen ajamaan kaksi tuntia työmatkaa joka päivä, ja miten vaikea on löytää aikaa millekään muulle, mitä haluaisi tehdä. Ystäväni kysyi spontaanisti, miksi ihmeessä en hae töitä lähempää, kun niitä kerran on tarjolla? Selitin, miten nautin työstäni, miten kehittämishankkeita on kesken, ja miten hyvin viihdyn pienellä paikkakunnalla työssä.

Ystäväni kysymys jäi vaivaamaan minua ja alkoi kasvaa. Tajusin, että minulle oli käynyt kuin sammakolle, joka ei kattilassa huomaa, kun vettä vähitellen kuumennetaan, eikä ymmärrä hypätä pois. Kypsyttelin asiaa jonkin aikaa ja aloin kysellä töitä, kriteerinä pyöräilymatkan etäisyys kotoani. Tein monta kuukautta surutyötä siitä, että olen jättämässä työn, johon olen ollut sitoutunut, ja jota olen rakastanut. Läksiäiskahvieni jälkeen menimme jatkoille Porvoon ravintolaan, joka on perustettu entiseen julkiseen käymälärakennukseen. Pisuaari oli sopiva paikka läksiäisille, koska jätin työyhteisöni liriin. Seuraajaa ei ollut lopettaessani tiedossa.

Aloitin helmikuussa Kivelän psykiatrian poliklinikan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tiimissä erikoislääkärinä. Kaikki on loksahtanut kohdalleen, on kiva työyhteisö, potilaat ovat ihania, ja olen saanut elämääni kaksi tuntia lisää aikaa joka päivälle. Nautin työmatkapyöräilystä. Olen jaksanut lukea monin verroin enemmän kuin vuosiin, tuntuu kuin olisin saanut kauan kaivatun ystävän takaisin. Soittamiselle on ollut enemmän tilaa. Ehdin laittaa kuopuksen aamulla kouluun.

Minut on yllättänyt se, miten iso helpotus esimiestyön jäämineen pois on ollut. Kliinisen potilastyön ja tiimityön osaan, esimiehenä toimiminen oli koko ajan epämukavuusalueella liikkumista, haparointia, kompurointia, jatkuvaa oman osaamattomuuden ja epävarmuuden sietämistä. Vaikka pidin siitä enkä antaisi niitä vuosia pois, oli se silti kuormittavaa. Huojentavaa on myös ollut tulla töihin isoon yksikköön, missä kaikki lepää leveämmillä hartioilla. On vaihteeksi helpottavaa olla muurahainen isossa keossa ja keskittyä omaan siivuun työsarkaa kantamatta vastuuta kokonaisuudesta. Esimiestyökokemus auttaa alaisena toimiessa, suhtaudun nykyään myötätunnolla pomoihin.

Tämä on ollut muutoksen aikaa muutenkin. Matti on aktivoitunut poliittisesti ja on ollut mukana kirjoittamassa SDP:n periaateohjelmaa. Esikoinen on lähtenyt armeijaan ja muuttaa ensi viikonloppuna pois kotoa. Isoja suruja on osunut lähelle. Tässä kohtaa elämässä tuntuu, että ei ole kiire minnekään, elämä on tässä, näissä mielekkäissä ja tärkeissä asioissa ja läheisissä suhteissa. Työelämän ja muun oman tekemisen kannalta tämä on ehkä tähänastisen elämäni parasta aikaa. Yhden sammakon elämänlaatu on parantunut, kiitos ystävälleni siitä.

Perussuomi

Ei minun nimissäni.

Se oli lause joka pyöri mielessäni kun laskenta eteni ja meidän, meidän kaikkien edustajat uuteen eduskuntaan valittiin. Perussuomalaisten edustus nousi paikka paikalta kun ilta eteni.

Toivoin viime vaalien jälkeen persujen jäävän hiipuvaksi protestiksi. Nyt näen että sairaus on pahempaa laatua. Pelkoa ja vastakkainasettelua lietsovilla populisteilla on pysyvä sosiaalinen tilaus nykyisessä tilanteessa.

En halua sisäänpäin käpristyvää pelokasta Suomea. Suomea joka haaveilee lapsuuteni monokulttuurista, valkoisine naamoineen ja muovipussileipineen. 

Maata joka roikkuu kiinni menneessä ja pelkää uusia tapoja, uusia ihmisiä.

Maata joka pelkää sitä kamalaa kohtaloa joka on Berliiniä ja Kööpenhaminaa kohdannut. Siellä voi käydä katselemassa kuinka pelottavaa se monikulttuurisuus on.

Monelle nykyinen yhteiskunta on käynyt kovaksi. Työelämä on paineisempaa, YT:t paukkuvat ja talous rämpii vuodesta toiseen. Mutta se ei ole Somalien tai Kreikkalaisten syytä. Ahdistus ja pelko on oikeutettua ja aiheellista, mutta nyt syntipukit on löydetty heikkojen keskuudesta, ei niiden joukosta joilla oikeasti on valta kehitystä ajaa. 

Keitä he sitten ovat? Me olemme ”he”, kollektiivisesti. Pikkuhiljaa olemme alistuneet uudelle tarinalle yhteiskunnasta. Tarinalle jossa vanhat ihanteet tasavertaisesta kansalaisuudesta on korvattu vapaudella, ei ihmisten vaan markkinoiden vapaudella.

Todellinen vapaus ei ole abstraktia, ”voit tehdä mitä vaan jos oikeasti haluat”

–löpinää. Vapaus on sitä että on todellisia vaihtoehtoja. Ahtaalle ajettu ei ole vapaa, vaan peloissaan, ja äänestää perussuomalaisia.

Pelon politiikkaa ei paranneta moralisoimalla vaan puuttumalla ahdistuksen syihin. En näe siitä paljon toivoa tulevalla vaalikaudella.

Matti

Vaalitulos ja kuplassa eläminen

USA:ssa Barack Obaman valinta presidentiksi aiheutti raivokasta epäuskoa republikaanipuolueen kannattajissa. Miten Obama valittiin, koska eihän kukaan kannata häntä. Republikaanien ja demokraattien kannattajat lukevat eri lehtiä, katsovat eri tv-kanavia, ottavat faktansa eri lähteistä. Sillä tavalla on mahdollista erkaantua yhden todellisuuden maailmaan, jossa edes kunnon vuoropuhelu toisen kanssa ei mahdollistu, koska faktoistakin ollaan eri mieltä.

Eduskuntavaalit näyttivät, että pienessä Suomessakin eriytyminen omiin todellisuuksiin on netin ja sosiaalisen median myötä mahdollista.

Vaalitulos oli monelle punavihreässä kuplassa elävälle järkytys ja ensireaktiota sävytti epäusko ja vierauden tunne. Kun kullakin meistä on lähinnä samanmielisistä koostuva some-yhteisö, tuuletamme samanlaisia ilmiöitä ja meille syntyy illuusio, että jakamamme todellisuus pätee valtaosaan ihmisistä. Voimme seurata samanmielisiä blogeja ja lukea samanmielisiä artikkeleita netistä.

Perussuomalaisten kannatuksen nousun taustalla on yhteiskunnallinen murros, tuloerojen kasvu ja sen myötä heikossa asemassa olevien elämän suhteellinen kurjistuminen. Vaalitulos voidaan nähdä tavallisten, vähempiosaisten esiinnousuna ja protestina vallitsevalla valtarakenteelle. Siinä, että perussuomalaisuuteen yhdistyy rasismia, muukalaisvihamielisyyttä ja seksuaalivähemmistöjen syrjintää, on kyse ihmisoikeuksien loukkauksista, joihin puolueen johdon pitäisi puuttua. Soini, puoluejohtajista kyynisin, ei ole halunnut tehdä sitä.

Moni on vaalituloksen jälkeen sanonut, ettei tunnista tätä maata omakseen. Minullakin oli se tunne. Mietin sitten, että näinköhän perussuomalaisten kannattajat ovat ajatelleet jo aiemmin – että politiikassa ei ajeta heidän etujaan. Että valtaapitävät eivät välitä heistä vaan ovat erkaantuneet omaan todellisuuteensa.

Ehkä nämä vaalit osoittavat sen, että yhtenäiskulttuurin aika, jos sitä koskaan on ollut, on ohi. Meillä on ennennäkemättömän moniääninen eduskunta.  Keskeinen kysymys on, miten heikompiosaiset pidetään yhteiskunnan kelkassa mukana. Jos muodostetaan porvarihallitus ja lähdetään edelleen keventämään hyvätuloisten verotusta ja karsimaan palveluita, perusongelma, josta perussuomalaisten kannatus kumpuaa, pahenee. Pienituloisten asema kurjistuu entisestään, ja siinä on toivottomuuden, pelkojen, vihanpidon lähde.  Meillä ei ole varaa siihen, ei edes hyväosaisimmilla meistä.