Ei minun
nimissäni.
Se oli lause joka
pyöri mielessäni kun laskenta eteni ja meidän, meidän kaikkien edustajat uuteen
eduskuntaan valittiin. Perussuomalaisten edustus nousi paikka paikalta kun ilta
eteni.
Toivoin viime
vaalien jälkeen persujen jäävän hiipuvaksi protestiksi. Nyt näen että sairaus
on pahempaa laatua. Pelkoa ja vastakkainasettelua lietsovilla populisteilla on
pysyvä sosiaalinen tilaus nykyisessä tilanteessa.
En halua
sisäänpäin käpristyvää pelokasta Suomea. Suomea joka haaveilee lapsuuteni
monokulttuurista, valkoisine naamoineen ja muovipussileipineen.
Maata joka
roikkuu kiinni menneessä ja pelkää uusia tapoja, uusia ihmisiä.
Maata joka pelkää
sitä kamalaa kohtaloa joka on Berliiniä ja Kööpenhaminaa kohdannut. Siellä voi
käydä katselemassa kuinka pelottavaa se monikulttuurisuus on.
Monelle nykyinen
yhteiskunta on käynyt kovaksi. Työelämä on paineisempaa, YT:t paukkuvat ja
talous rämpii vuodesta toiseen. Mutta se ei ole Somalien tai Kreikkalaisten
syytä. Ahdistus ja pelko on oikeutettua ja aiheellista, mutta nyt syntipukit on
löydetty heikkojen keskuudesta, ei niiden joukosta joilla oikeasti on valta
kehitystä ajaa.
Keitä he sitten
ovat? Me olemme ”he”, kollektiivisesti. Pikkuhiljaa olemme alistuneet uudelle
tarinalle yhteiskunnasta. Tarinalle jossa vanhat ihanteet tasavertaisesta
kansalaisuudesta on korvattu vapaudella, ei ihmisten vaan markkinoiden
vapaudella.
Todellinen vapaus
ei ole abstraktia, ”voit tehdä mitä vaan jos oikeasti haluat”
–löpinää. Vapaus
on sitä että on todellisia vaihtoehtoja. Ahtaalle ajettu ei ole vapaa, vaan peloissaan,
ja äänestää perussuomalaisia.
Pelon politiikkaa ei paranneta moralisoimalla vaan puuttumalla ahdistuksen syihin. En näe siitä
paljon toivoa tulevalla vaalikaudella.
Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti