Tyhjät kädet ja Trump

Tänä syksynä olen ollut yllättynyt siitä, miten iso muutos pesän tyhjenemisen alkaminen on ollut. Tuntuu, kuin jäljellä kotona olevat kaksi lasta olisivat kasvaneet kerralla pari vuotta, kun isoveli muutti omilleen. Esikoisen mukana lähtivät hänen ystävänsä ja musisointinsa, eli kotimme hiljeni enemmän kuin yhden nuoren verran. Päätimme vuosi sitten kuusivuotisen tukiperheenä toimimisen. Lemmikkimarsut nukkuivat pois. Yhtäkkiä hoivattavaa ja huolehdittavaa on arjessa paljon vähemmän.

Välillä olen ollut innoissani lisääntyneestä vapaudesta ja taidenäyttelyissä ja teatterissa juoksemisesta. Välillä taas olen saanut ideoita elämän täyttämisestä ottamalla uusia tukiperhelapsia tai hankkimalla lisää lemmikkejä. Hoivaamistyhjiö on tuntunut fyysisenä tyhjyytenä, melkein särkynä.  Olen vähän ihmetellyt tätä, sillä olen kuitenkin aina tehnyt paljon töitä ja omia juttujani, enkä ole ollut mikään ns. pullantuoksuinen äiti.

Töitä ja projekteja toki riittää, ja nyt on enemmän kuin ehkä koskaan mahdollisuus keskittyä niihin.

Käynnistimme tiimimme sairaanhoitajan kanssa syyskuussa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien taitoryhmän joka perustuu Marsha Linehanin kehittämään dialektiseen käyttäytymisterapiaan. Ryhmän ohjaaminen on vaatinut lukemista, materiaalien kokoamista, ja lisäksi olen harjoitellut kutakin opeteltava taitoa omassa elämässäni. Illat ja viikonloput ovat sävyttyneet ryhmän valmistelusta. Yhtenä harjoituksena on mukavien asioiden tekeminen, ja minulla se on ollut kävelylenkistä koiran kanssa nauttimista ja lukemista.

Olen lukenut Amos Ozin kirjaa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, sen teemat limittyvät sekä työhöni että ajankohtaiseen poliittiseen murrokseen. Ikävän paljon kuvaukset 20-30-lukujen juutalaisvastaisuudesta muistuttavat tämän päivän vihapuheita. Trumpin valinta presidentiksi ja äärioikeiston nousu halki Euroopan ovat huolestuttavia ilmiöitä. Tätä pohtiessani olen päätynyt siihen, että ehkä Trump–ilmiö on meidän perheen uusi vauva. Matti lähti politiikkaan, koska tuli tarve toimia tätä kehitystä vastaan, tehdä työtä yhdenvertaisuuden, vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, vastustaa tuloerojen kasvua ja eriarvoistumista. Matti on ollut taustatukena kaikissa ponnistuksissani, nyt on minun vuoroni.

Sammakon keittämisestä

Heitin Turussa asuvan ystäväni syyskesällä Pasilan juna-asemalle. Asuimme opiskeluaikana yhteisössä, olemme pitäneet yhteyttä kaikki nämä vuodet, ja vaikka tapaamme harvoin, tavatessa on aina mutkatonta ja syntyy hyviä keskusteluja. Hän kysyi autossa kuulumisiani, ja kerroin työkuormasta ja siitä, miten väsynyt olen ajamaan kaksi tuntia työmatkaa joka päivä, ja miten vaikea on löytää aikaa millekään muulle, mitä haluaisi tehdä. Ystäväni kysyi spontaanisti, miksi ihmeessä en hae töitä lähempää, kun niitä kerran on tarjolla? Selitin, miten nautin työstäni, miten kehittämishankkeita on kesken, ja miten hyvin viihdyn pienellä paikkakunnalla työssä.

Ystäväni kysymys jäi vaivaamaan minua ja alkoi kasvaa. Tajusin, että minulle oli käynyt kuin sammakolle, joka ei kattilassa huomaa, kun vettä vähitellen kuumennetaan, eikä ymmärrä hypätä pois. Kypsyttelin asiaa jonkin aikaa ja aloin kysellä töitä, kriteerinä pyöräilymatkan etäisyys kotoani. Tein monta kuukautta surutyötä siitä, että olen jättämässä työn, johon olen ollut sitoutunut, ja jota olen rakastanut. Läksiäiskahvieni jälkeen menimme jatkoille Porvoon ravintolaan, joka on perustettu entiseen julkiseen käymälärakennukseen. Pisuaari oli sopiva paikka läksiäisille, koska jätin työyhteisöni liriin. Seuraajaa ei ollut lopettaessani tiedossa.

Aloitin helmikuussa Kivelän psykiatrian poliklinikan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tiimissä erikoislääkärinä. Kaikki on loksahtanut kohdalleen, on kiva työyhteisö, potilaat ovat ihania, ja olen saanut elämääni kaksi tuntia lisää aikaa joka päivälle. Nautin työmatkapyöräilystä. Olen jaksanut lukea monin verroin enemmän kuin vuosiin, tuntuu kuin olisin saanut kauan kaivatun ystävän takaisin. Soittamiselle on ollut enemmän tilaa. Ehdin laittaa kuopuksen aamulla kouluun.

Minut on yllättänyt se, miten iso helpotus esimiestyön jäämineen pois on ollut. Kliinisen potilastyön ja tiimityön osaan, esimiehenä toimiminen oli koko ajan epämukavuusalueella liikkumista, haparointia, kompurointia, jatkuvaa oman osaamattomuuden ja epävarmuuden sietämistä. Vaikka pidin siitä enkä antaisi niitä vuosia pois, oli se silti kuormittavaa. Huojentavaa on myös ollut tulla töihin isoon yksikköön, missä kaikki lepää leveämmillä hartioilla. On vaihteeksi helpottavaa olla muurahainen isossa keossa ja keskittyä omaan siivuun työsarkaa kantamatta vastuuta kokonaisuudesta. Esimiestyökokemus auttaa alaisena toimiessa, suhtaudun nykyään myötätunnolla pomoihin.

Tämä on ollut muutoksen aikaa muutenkin. Matti on aktivoitunut poliittisesti ja on ollut mukana kirjoittamassa SDP:n periaateohjelmaa. Esikoinen on lähtenyt armeijaan ja muuttaa ensi viikonloppuna pois kotoa. Isoja suruja on osunut lähelle. Tässä kohtaa elämässä tuntuu, että ei ole kiire minnekään, elämä on tässä, näissä mielekkäissä ja tärkeissä asioissa ja läheisissä suhteissa. Työelämän ja muun oman tekemisen kannalta tämä on ehkä tähänastisen elämäni parasta aikaa. Yhden sammakon elämänlaatu on parantunut, kiitos ystävälleni siitä.

Perussuomi

Ei minun nimissäni.

Se oli lause joka pyöri mielessäni kun laskenta eteni ja meidän, meidän kaikkien edustajat uuteen eduskuntaan valittiin. Perussuomalaisten edustus nousi paikka paikalta kun ilta eteni.

Toivoin viime vaalien jälkeen persujen jäävän hiipuvaksi protestiksi. Nyt näen että sairaus on pahempaa laatua. Pelkoa ja vastakkainasettelua lietsovilla populisteilla on pysyvä sosiaalinen tilaus nykyisessä tilanteessa.

En halua sisäänpäin käpristyvää pelokasta Suomea. Suomea joka haaveilee lapsuuteni monokulttuurista, valkoisine naamoineen ja muovipussileipineen. 

Maata joka roikkuu kiinni menneessä ja pelkää uusia tapoja, uusia ihmisiä.

Maata joka pelkää sitä kamalaa kohtaloa joka on Berliiniä ja Kööpenhaminaa kohdannut. Siellä voi käydä katselemassa kuinka pelottavaa se monikulttuurisuus on.

Monelle nykyinen yhteiskunta on käynyt kovaksi. Työelämä on paineisempaa, YT:t paukkuvat ja talous rämpii vuodesta toiseen. Mutta se ei ole Somalien tai Kreikkalaisten syytä. Ahdistus ja pelko on oikeutettua ja aiheellista, mutta nyt syntipukit on löydetty heikkojen keskuudesta, ei niiden joukosta joilla oikeasti on valta kehitystä ajaa. 

Keitä he sitten ovat? Me olemme ”he”, kollektiivisesti. Pikkuhiljaa olemme alistuneet uudelle tarinalle yhteiskunnasta. Tarinalle jossa vanhat ihanteet tasavertaisesta kansalaisuudesta on korvattu vapaudella, ei ihmisten vaan markkinoiden vapaudella.

Todellinen vapaus ei ole abstraktia, ”voit tehdä mitä vaan jos oikeasti haluat”

–löpinää. Vapaus on sitä että on todellisia vaihtoehtoja. Ahtaalle ajettu ei ole vapaa, vaan peloissaan, ja äänestää perussuomalaisia.

Pelon politiikkaa ei paranneta moralisoimalla vaan puuttumalla ahdistuksen syihin. En näe siitä paljon toivoa tulevalla vaalikaudella.

Matti

Vaalitulos ja kuplassa eläminen

USA:ssa Barack Obaman valinta presidentiksi aiheutti raivokasta epäuskoa republikaanipuolueen kannattajissa. Miten Obama valittiin, koska eihän kukaan kannata häntä. Republikaanien ja demokraattien kannattajat lukevat eri lehtiä, katsovat eri tv-kanavia, ottavat faktansa eri lähteistä. Sillä tavalla on mahdollista erkaantua yhden todellisuuden maailmaan, jossa edes kunnon vuoropuhelu toisen kanssa ei mahdollistu, koska faktoistakin ollaan eri mieltä.

Eduskuntavaalit näyttivät, että pienessä Suomessakin eriytyminen omiin todellisuuksiin on netin ja sosiaalisen median myötä mahdollista.

Vaalitulos oli monelle punavihreässä kuplassa elävälle järkytys ja ensireaktiota sävytti epäusko ja vierauden tunne. Kun kullakin meistä on lähinnä samanmielisistä koostuva some-yhteisö, tuuletamme samanlaisia ilmiöitä ja meille syntyy illuusio, että jakamamme todellisuus pätee valtaosaan ihmisistä. Voimme seurata samanmielisiä blogeja ja lukea samanmielisiä artikkeleita netistä.

Perussuomalaisten kannatuksen nousun taustalla on yhteiskunnallinen murros, tuloerojen kasvu ja sen myötä heikossa asemassa olevien elämän suhteellinen kurjistuminen. Vaalitulos voidaan nähdä tavallisten, vähempiosaisten esiinnousuna ja protestina vallitsevalla valtarakenteelle. Siinä, että perussuomalaisuuteen yhdistyy rasismia, muukalaisvihamielisyyttä ja seksuaalivähemmistöjen syrjintää, on kyse ihmisoikeuksien loukkauksista, joihin puolueen johdon pitäisi puuttua. Soini, puoluejohtajista kyynisin, ei ole halunnut tehdä sitä.

Moni on vaalituloksen jälkeen sanonut, ettei tunnista tätä maata omakseen. Minullakin oli se tunne. Mietin sitten, että näinköhän perussuomalaisten kannattajat ovat ajatelleet jo aiemmin – että politiikassa ei ajeta heidän etujaan. Että valtaapitävät eivät välitä heistä vaan ovat erkaantuneet omaan todellisuuteensa.

Ehkä nämä vaalit osoittavat sen, että yhtenäiskulttuurin aika, jos sitä koskaan on ollut, on ohi. Meillä on ennennäkemättömän moniääninen eduskunta.  Keskeinen kysymys on, miten heikompiosaiset pidetään yhteiskunnan kelkassa mukana. Jos muodostetaan porvarihallitus ja lähdetään edelleen keventämään hyvätuloisten verotusta ja karsimaan palveluita, perusongelma, josta perussuomalaisten kannatus kumpuaa, pahenee. Pienituloisten asema kurjistuu entisestään, ja siinä on toivottomuuden, pelkojen, vihanpidon lähde.  Meillä ei ole varaa siihen, ei edes hyväosaisimmilla meistä. 

Hyvää joulua kaikille

Koiramme Dora joutui hiljattain leikkaukseen runsaan verenvuodon vuoksi. Olimme koko perhe sekaisin huolesta, kun Dora oli huonossa kunnossa. Se uhkasi viedä joulutunnelman kokonaan. Emme ole lainkaan valmiita luopumaan Dorasta, se on 6,5 vuotta ollut rakas perheenjäsen. Työkaverini sanoi osuvasti, että lemmikeissä on se huono puoli, että niihin kiintyy, mutta ne elävät kuitenkin vain vähän aikaa, ja niistä joutuu luopumaan, inhimillisesti ottaen ihan liian pian.

Monelle lemmikki on tärkeä. Joillekin se ainoa syy, mikä pakottaa nousemaan ylös sängystä aamulla ja pitämään edes jonkinlaista päivärytmiä. Joillekin lemmikki on ainoa asia, mikä ylipäätään pitää kiinni elämässä. Monet itkut on itketty vastaanotollani lemmikin menettämisen takia.

Joulu on perhejuhla, ja monelle yksinäiselle vaikeaa aikaa. Joillekin joulu nostaa mieleen lapsuuden vaikeimmat muistot ja joulu on pelkkää pahimman yli selviämistä, vaikka lapsuudesta olisi jo vuosikymmeniä aikaa.

Meidän paras joululahjamme on se, että Dora selvisi ja alkaa olla oma itsensä taas. Se terästi muistamaan kiitollisuudella sitä, että omat rakkaat ovat hengissä. Isoäitikin, 94v, en tiedä kauanko saamme hänet enää pitää. Tämän vuoden uutiset ovat tehneet ajankohtaiseksi olla ottamatta itsestäänselvyytenä myöskään sitä, että meillä Suomessa on rauha ja maailman mittakaavassa hyvin toimiva demokratia, tasa-arvoinen yhteiskunta, sananvapaus ja oikeusvaltio.  

Pitäkäämme huolta toisistamme, ja tehkäämme osuutemme siitä, että tästä yhteiskunnasta tulisi entistä tasa-arvoisempi ja parempi myös kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Se on minulle joulun tärkein sanoma, jonka aion muistaa myös ensi keväänä äänestyskopissa.

Laatuaikaa rakkailleni

Joku on sanonut, että työtä ei saisi rakastaa, sillä se ei anna vastarakkautta.  Mutta en voi itselleni mitään. Tänä syksynä tälle suhteelle ei ole kuitenkaan ollut laatuaikaa, vaan kiire ja kaaos ovat tehneet työstä selviämistä, emmekä kumpikaan ole olleet oikein tyytyväisiä.

Alkusyksyn ylilääkärinsijaisuus sekoitti kalenterini koko syksyksi. On kuin toimipisteet, joissa käyn, potilastapaamiset, esimiestehtävät, kehittämishankkeet ja kokoukset, koulutuspäivät ja konsultaatiokäynnit olisi laitettu pussiin, ravistettu ja levitetty kalenterini sivuille. Olen juossut paikasta toiseen ehtimättä ajatella tai suunnitella mitään. Sihteerit ovat vain ihmetelleet viuhtomistani ja talletelleet potilaiden soittopyyntöjä muistilistalleni, kun en ole koskaan paikalla puhelinaikoina. Viikon rauhallisin pysäkki on ollut ilta yksityisvastaanotolla, jolloin olen saanut keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Tutkimukselle ei ole ollut aikaa ollenkaan, ja se lopulta sai minut noudattamaan isoisäni äidin ohjetta, että kun on oikein kiire, pitää istua alas. Istuin muutaman tunnin kynän ja paperin kanssa ja pohdin erilaisia vaihtoehtoja, sillä näin ei voi jatkua. Erityisesti alan olla väsynyt ajamaan pahimmillaan lähes 200km päivässä työmatkaa. Radion kuunteleminen autossa on kivaa, mutta..

Pysähtyminen auttoi. Kirkastin itselleni vaihtoehdot, myös sen, että jättäytyisin kokonaan tai osittain pois virkatyöstä. Olen siitä onnellisessa asemassa, että on mistä valita. Työt eivät ole loppumassa, jos vain itse pysyy työkykyisenä. Tämä syksyn kaaoskin on enimmäkseen itsestäni johtuvaa, itsepähän olen tähän suostunut. Kaikki ei toki ole omaa syytäni. Luin jutun toisesta psykiatrian apulaisylilääkäristä, ja oli hauska huomata, että hänkin kuvasi työtään pirstaleiseksi mutta palkitsevaksi.

Otin tilanteeni puheeksi esimieheni kanssa. Sain sovittua että teen keväällä yhden päivän viikossa paperitöitä. Saan etäyhteyksillä varustetun tietokoneen. Saan tehdä paperityöpäivän lähempänä kotiani, joten ajokilometrit vähenevät. Esimieheni lupasi tarttua lääkärivajeeseen, jotta en joudu enää keväällä paikkaamaan sitä kaikkein kauimmaisessa toimipisteessämme. Sain ymmärrystä ja kiitosta. Se tuntui hyvältä.

Tein koko keväälle viikko-ohjelman, ja se oli vapauttavaa. Alan taas osallistua tiimeihin säännöllisesti, varaan aikaa tutkimukselle ja kehittämistyölle ja puhelinajoille.  Kun hoidan kalenteriani, hoidan itseäni ja suhdetta rakkaaseen työhöni. Meillä on oltava laatuaikaa toisillemme, en halua pilata tätä juttua. Ja perheelle on jäätävä muutakin kuin raato.

Lomaltapaluu ja akilleenkantapää

Tänä kesänä lomani oli erityisen rento. Mökkeilimme, sovittuja menoja oli tarkoituksella hyvin vähän. Loman alkuvaiheen huonot säätkään eivät häirinneet, vaan antoivat luvan joutenoloon sisällä. Sateiden ropistellessa lueskelin meneillään olevaan johtamiskoulutukseen liittyvää kirjallisuutta. Aurinko ja helle hellivät loman lopulla, niin että sekin täyttymys koettiin. Tärkeintä oli yhdessäolo läheisten kanssa vailla aikatauluja ja kiirettä. Puutarhatöitä tein paljon vähemmän kuin olin kuvitellut tekeväni, ja mökin vintin raivaaminenkin jäi johonkin toiseen kesään.

Olen tehnyt niin pitkään potilastyötä, että potilasasiat eivät seuraa minua enää juurikaan lomalle. Esimiehenä olen kokemattomampi, ja paria siihen liittyvää asiaa huomasin välillä miettiväni. Virheistä voi yrittää oppia. Vaikka kivempi olisi, jos niitä ei olisi tehnyt.

Loman viimeisellä viikolla ylilääkäri yllättäen soitti minulle ja kertoi, että joudun heti lomalta paluun jälkeen hänen sijaisekseen omien töitteni ohella. Minua odottivat monen lääkärin työt. Se tiesi delegoimista, priorisoimista, uudelleenjärjestelyjä ja pitkiä päiviä. Ensimmäinen työviikko oli raskas, mutta selvisimme, kiitos kollegojen ja muiden työkavereiden talkoohengen.

Pitkien, välillä melkein tauottomien työpäivien jälkeen olin illalla kotona aika loppuun kaluttu.  Toistaiseksi olen kuitenkin hyvillä mielin. Rakastan työtäni, ja tilanteen haasteellisuudessa on positiiviset puolensa, kun akut on ladattu. Nyt, kun lapset ovat isompia, tilaa ja vapautta panostaa töihin ja opintoihin on entistä enemmän. Kerrostalossa asuessa askareita on niin vähän, että arki tuntuu vuosia jatkuneen hoivaamiseen ja raatamiseen nähden kevyeltä kuin ilmapallo.

Jaksamisesta on pidettävä huolta. Riittävästi vastapainoa ja lepoa on oltava. Kukaan ei jaksa loputtomiin. Tämän kanssa olen kompastellut koko aikuisen ikäni. Olen oppinut paljon vuosien varrella. Oman akilleenkantapäänsä suhteen ei kannata herpaantua. Mutta se ei olisi oikea akilleenkantapää, jos sen suojeleminen kävisi helposti.