Kiitos ja anteeksi, Haartmanin sairaala

 Katri Kallionpää kirjoittaa su 21.1.2018 isänsä kuolemasta sairaalassa Helsingin Sanomissa ja ottaa kantaa saattohoidon puuttumiseen https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005531368.html. Sairaalakuolema voi olla nopeakin, jolloin varsinaisesta saattohoidosta ei voi puhua. Niissäkään tilanteissa mahdollisuutta inhimilliseen hyvästelyyn ei aina huomioida.

Omat kokemukseni Haartmanin päivystyksestä ovat saaneet miettimään, miten potilaan omaiset saavat olla mukana saattamassa rakastaan. Vakavan sairastumisen yhteydessä ei aina tiedä, onko matka viimeinen. Oma isoäitini kuoli Haartmanin sairaalan päivystysosastolla viime syksynä, 97-vuotiaana. Hän oli sairaalassa kolme päivää, sitä ennen hän asui yksin kotona, hän oli täysin kirkas mieleltään ja omatoiminen. Hän oli meille kolmelle jälkipolvelle pohjattoman rakas. Meitä on aikamoinen liuta, lapsia, lapsenlapsia, lapsenlapsenlapsia.

Vein isoäitini sairaalaan kovan yskän, kuumeen ja hengenahdistuksen takia. Olisin halunnut olla hänen rinnallaan tutkimuksissa, mutta hänet vietiin suljettujen ovien taakse, jonne omaisilla ei ollut pääsyä. Hänellä todettiin sydäninfarktiin viittaavia löydöksiä ja hän pääsi päivystysosastolle, missä sai vierailla. Toisena aamuna sairastumisen jälkeen sedälleni soitettiin ja sanottiin, että isoäidin tila on huonontunut. Ne meistä, jotka pääsivät, tulivat paikalle, meitä oli kymmenkunta. Hoitohenkilökunta sanoi, että meitä saa olla korkeintaan pari kerrallaan isoäidin luona, jottemme häiritse huoneen muita potilaita. Kun osastosiirtojen takia kaksi muuta potilasta vietiin pois huoneesta, tulimme kaikki isoäidin luokse. Hän oli ollut unessa sillä välillä, ja kun hän avasi silmänsä, olimme kaikki siinä hänen ympärillään. Hän ilahtui, puhua pulputti, vitsaili, sanoi meille kaikille ihania asioita ja antoi vähän elämänohjeita. Emme huomanneet, että sillä välin huoneeseen tuli kaksi uutta huonetoveria. Olimme heille häiriöksi, niinpä suuri osa meistä hätistettiin pois. Jäin siskoni ja setäni kanssa vielä isoäidin luokse, poistuimme, kun vierailuaika päättyi.

Seuraavana yönä isoäitini tila oli huonontunut, mutta meille ei soitettu. Aamulla sedälleni soitettiin, mutta isoäiti ehti kuolla, ennen kuin setäni ehti paikalle. Makaaberin huumorin puolelle meni se, että toisen setäni mennessä serkkuni kanssa katsomaan vainajaa, muistohuoneeseen tuotiin väärä ruumis. Tälle ei voinut kuin nauraa vedet silmissä.

Kysyin lääkäreiden facebook-ryhmässä isoäidin sairaalaan joutumisen jälkeen, onko yleinen käytäntö, että omainen ei saa olla saattamassa vanhusta sairaalan päivystyksessä. Olin nimittäin pari vuotta aiemmin ollut samaisessa Haartmanin päivystyksessä isoäitini kanssa, ja silloinkin meidät hätistettiin pois sanoen, että ”ei täällä voi koko ajan omaisia olla”. Eri puolilla Suomea käytännöt ovat kuulemma erilaisia, joissakin keskussairaaloissa omaisten mukana olo on otettu huomioon sairaalan tilojen suunnittelussa, joissakin ei. Suhtautuminen omaisten mukana oloon vaihteli. Ymmärrystä löytyi sekä omaisten että henkilökunnan näkökulmalle.

Ei ole kovin monta vuosikymmentä siitä, kun lapset joutuivat sairaalassa eroon vanhemmistaan. Tässä suhteessa käytännöt ovat onneksi muuttuneet. Olisiko aika vanhusten ja aikuistenkin kohdalla luoda olosuhteet, joissa omaisten mukana olo ei olisi häiriöksi? Etenkin, kun on kysymys viimeisistä hetkistä rakkaan luona, ei pitäisi joutua miettimään toisten potilaiden toipumisrauhaa, sen verran ainutkertainen asia läheisen kuolema on.

Kiitän Haartmanin sairaalaa hyvästä lääketieteellisestä hoidosta, jota isoäitini sai. Olen pahoillani, että saapumalla sukuvoimin hänen luokseen häiritsimme toisia potilaita. En kuitenkaan antaisi viimeistä päiväämme isoäidin luona pois mistään hinnasta. Olen ikuisesti kiitollinen viisaille työkavereilleni, jotka rohkaisivat minua lähtemään kesken työpäivän isoäidin luokse sairaalaan. Olisin halunnut olla pitämässä isoäitiä kädestä, kun hän menehtyi. Sitä mahdollisuutta ei nyt ollut. Ehkä jollakin toisella tulevaisuudessa on.